BEETLEHEMIN LASTENSURMA — Historiallinen analyysi

Silloin Herodes, nähtyään, että tietäjät olivat hänet pettäneet, vihastui kovin ja lähetti tappamaan kaikki poikalapset Beetlehemistä ja koko sen ympäristöstä, kaksivuotiaat ja nuoremmat, sen mukaan kuin hän oli aikaa tietäjiltä tarkoin tiedustellut. (Matteus 2:16)

Johdanto

Matteuksen evankeliumin 2. luvusta löytyy tunnettu kertomus uutta kuningasta katsomaan tulleista idän tietäjistä, joiden liikehdintä herättää alueen kuninkaan Herodes Suuren huomion. Herodes ei ota uutista uudesta kuninkaasta vastaan kovinkaan hienovaraisesti: kun hänelle selviää, että tietäjät eivät palaakaan takaisin kertomaan, mistä tämä uusi kuningasvauva löytyy, hän päättää surmauttaa Beetlehemistä ja sen ympäristöstä kaikki alle 2-vuotiaat poikalapset sen tiedon perusteella, jonka tietäjät olivat hänelle kertoneet heitä opastaneen tähden perusteella. 

Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Massacre_of_the_Innocents 

Yhdessä Jeesuksen neitseellisen syntymän kanssa (jota olen käsitellyt kattavasti täällä) Beetlehemin lastensurma -kertomuksen historiallisuus on kuitenkin joutunut valtavan kritiikin kohteeksi. Melkoinen määrä asiasta kirjoittaneista uskoo, että Beetlehemin lastensurmaa ei koskaan oikeasti tapahtunut, vaan kyse on myöhemmin syntyneestä legendasta, tai millä nimellä sitä halutaankin kutsua. Esimerkiksi iso osa Herodes Suuresta kirjoitettuja elämäkertoja ohittaa tapauksen myöhempänä legendana, joskin mukaan mahtuu myös poikkeuksia, kuten Stewart Perownen The Life and Times of Herod the Great (1956), joka ei näe kertomuksen historiallisuudessa mitään ongelmia, koska se sopii niin hyvin yhteen sen kanssa, mitä me Herodeksesta hänen loppuvuosinaan tiedämme. Monista pessimistisistä äänistä huolimatta monet tutkijat ovat puolustaneet Matteuksen kertomuksen historiallisuutta. Erityisesti tulee mainita antiikin historioitsija Paul Maierin vuoden 1998 artikkeli sekä evankeliumitutkija R. T. Francen artikkeli vuodelta 1979 (joskin ks. myös France 2011). Samantapaisia argumentteja ovat tuoneet esiin muutkin Uuden testamentin tutkijat, kuten Robert Stein (1996, 71-72), N. T. Wright (2004, 14) jne.

Tilanne on kuitenkin se, että merkittävä osa Uuden testamentin kriittisistä tutkijoista ei pidä tapahtumaa historiallisena (löydät netistä lyhyen listauksen skeptisistä kommenteista Franzin erinomaisesta tekstistä [2009]). Tapahtuman historiallisuutta vastaan on nostettu useita eri huomioita. Tämän tekstin tarkoitus onkin esitellä lyhyesti näitä vastaväitteitä ja osoittaa, että annetut argumentit eivät itse asiassa ole kovinkaan toimivia, tai ainakaan ne eivät ole niin merkittäviä, etteikö niihin pystyttäisi riittävällä tavalla vastaamaan. Esittelen nyt viisi olennaisinta tapahtuman historiallisuutta vastaan esitettyä argumenttia ja arvioin niiden todistusvoimaa — etenemme yksi argumentti kerrallaan (seuraan lähtökohtaisesti Maierin 1998 esitystapaa). Lopuksi annan kasan positiivista todistusaineistoa sen puolesta, että Beetlehemin lastensurmaa voidaan hyvällä syyllä pitää historiallisena tapahtumana.

* Koska Josefus on olennainen historiallinen lähde Herodeksen elämästä ja urasta, viittaan usein hänen kirjoituksiinsa. Lyhenne ”Ant.” viittaa 20-osaiseen Juutalaisten muinaishistoria -teokseen. Koska parikymmentä vuotta aiemmin syntynyt teos Juutalaissodan historia on suomennettu (Huuhtanen 2004), viittaan siihen sen suomenkielisellä nimellä.

Viisi argumenttia kertomuksen historiallisuutta vastaan & vastaukset

1 — Sisäiset jännitteet Matteuksen kerronnassa

Ensimmäisen vastaväitteen mukaan Matteuksen kertomus ei ole kovinkaan johdonmukainen; se on itse asiassa epäuskottava. Eikö olisi ollut paljon järkevämpää, että Herodes olisi suoraan lähettänyt sotilailtaan idän tietäjien matkaan ja he olisivat voineet ”hoitaa homman” välittömästi paikan päälle tultuaan, tai ainakin he olisivat voineet palata takaisin raportoimaan missä tämä uusi kuningas oli syntynyt? Sen sijaan Herodes luottaa naivisti idän tietäjien palaavan luokseen. Lisäksi on esitetty, että Matteuksen jakeiden 2:3 (”kun kuningas Herodes sen kuuli, hämmästyi hän ja koko Jerusalem hänen kanssaan”) ja 2:9 (”tähti, jonka he olivat itäisillä mailla nähneet, kulki heidän edellään, kunnes se tuli sen paikan päälle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen”) sisältö olisi jättänyt muitakin jälkiä Uuden testamentin aineistoon.


Argumentin teho: Lienee selvää, että Herodes olisi voinut hoitaa asian itsensä kannalta paremmin ja järkevämmin. On kuitenkin otettava huomioon Herodeksen sekava käytös hänen viimeisinä vuosinaan, jolloin hän oli kaikin puolin hyvin sekavassa tilassa. Esimerkiksi Herodeksen elämäkerran kirjoittanut A. Schalit kuvaa Herodesta mieheksi, joka ”ei enää ollut täysin järjissään ja hän oli hulluuden partaalla” (Maier 1998, 176, vrt. Ant. 16.236). Ei ole myöskään mitään outoa siinä, että Herodes ajatteli voivansa luottaa idän tietäjiin: he menisivät paikalle, palaisivat takaisin virkistymään kuninkaan antimista ja kertoisivat samalla lapsen sijainnin.

Mitä tähtitaivaan ilmiöön eli kertomuksen ”tähteen” tulee, niin ei ole odotettavaa, että se olisi ollut jokin julkinen spektaakkeli. Sen sijaan se oli nähtävissä ja ymmärrettävissä vain ammatti-astrologeille. Antti Laato (2024, 149-163) on uusimmassa Selitysraamatussaan käsitellyt kattavasti vuosien 7-5 eKr. aikana tapahtuneita taivaanilmiöitä, joten halukkaat voivat tutustua aiheeseen tarkemmin hänen teoksestaan.

2 — Josefuksen hiljaisuus

Todennäköisesti suurin ja useiten toistettu syy tapahtuman historiallisuuden kyseenalaistamiselle on se, että vaikka Josefus kertoo meille yksityiskohtaisesti Herodes Suuren elämästä, hän ei missään mainitse Beetlehemin lastensurmaa. Toki hän olisi tämän mittaluokan asian kirjoittanut ylös! Näin ollen Josefus ei joko tiennyt asiasta mitään, tai hän jätti syystä tai toisesta mainitsematta tapahtumaa. 


Argumentin teho: Oletus, jonka mukaan Josefuksen olisi ollut pakko raportoida asia jos hän olisi siitä tiennyt ei ole lainkaan näin yksinkertainen. Tämä johtuu useasta syystä.

Ensinnäkin Beetlehemin lastensurma on saanut monien ajatuksissa suuremmat kierrokset kuin mitä todellisuudessa on tapahtunut. On arvioitu, että Beetlehemin asukasmäärä oli tuolloin  300-1000 henkilön paikkeilla, joten 0-2-vuotiaiden lasten määrä pienessä kylässä ei ole voinut olla suurempi kuin 10-20 lasta (ja noin joka toinen lapsi oli tietenkin tyttö). Lisäksi on otettava huomioon se, että kaikki vastasyntyneet eivät aina selvinneet edes elossa. Tapettujen poikalasten lukumäärä on siis lukumäärältään voinut olla hyvin vähäinen, 5-10 lasta. 

Sanomattakin on toki selvää, että tämä on hirvittävää, mutta realistisuus on ymmärrettävä varsinkin siksi, että myöhemmissä traditioissa kuolleiden lasten lukumäärä alkoi kasvaa tähtitieteelliseksi ;). Matteuksen marttyyrikuolema -nimisen teoksen (500-luku) mukaan lapsia kuoli 3000, bysanttilaisen liturgian mukaan 14 000 ja syyrialaisten traditioiden mukaan 64 000 — myös lukua 144 000 [vrt. Ilm. 7] on esitetty historian aikana! On siis selvää, että vuosisatojen kuluessa kertomus otti legendan muotoja, mutta tämä tapahtui vasta paljon myöhemmin. Matteus itse ei missään anna mitään viiteitä siitä, että kyseessä olisi ollut suuren mittaluokan ”massamurha”. (Ks. Maier 1998, 178; France 1979, 114; Franz 2009). Lyhyesti sanottuna näyttää siis siltä, että monet ovat liioitelleet kertomuksen uhrien lukumäärää ja sitten ihmetelleet, ettei siitä ole mainintaa missään muualla. Kuitenkin, kun otamme huomioon todellisen historiallisen tilanteen, ongelma ei ole lainkaan niin suuri. Historianet-sivustolla esitetty väite "jos vauvojen joukkomurha todella olisi tapahtunut, siitä olisi puhuttu kaikkialla antiikin maailmassa" on yksinkertaisesti rajua liioittelua (ks. myös John McRayn kommentit teoksessa Strobel 2005, 143-145). 

Toisekseen tulee ottaa huomioon, että Josefus kirjoitti kreikkalais-roomalaiselle yleisölle. Josefuksen standardiyleisö oli varsin tottunut lasten kuolemaan, ja niin kummalliselta kuin se 2000-luvun länsimaalaisen korviin saattaakin kuulostaa, lasten asema ei ollut millään tavoin verrattavissa meidän aikamme moraalikäsityksiin. Kreikkalaiset tappoivat lapsiaan erinäisistä syistä (varsinkin Spartassa) ja roomalaisessa yhteiskunnassa lapsi ei vielä syntyessään ollut lainkaan perheen todellinen jäsen ellei hänen isänsä tunnustanut häntä nostamalla hänet käsiensä varaan virallisessa seremoniassa (itse asiassa roomalaisten kielestä puuttui kokonaan vauvaa-tarkoittava sana, ks. Holland 2006, 118-119). Yksi kuvaava teksti tuon ajan suhtautumisesta lapsiin löytyy Suetoniuksen Rooman keisarien elämäkertoja -teoksesta:

Julius Marathus kertoo että muutamia kuukausia ennen Augustuksen syntymää Roomassa nähtiin julkinen ihme, joka ilmoitti luonnon synnyttävän kuninkaan Rooman kansalle, ja että senaatti pelästyneenä päätti ettei ainoatakaan sinä vuonna syntynyttä poikalasta kasvatettaisi; niiden, joiden vaimot olivat raskaina, Marathus sanoo pitäneen huolen siitä, ettei senaatin päätös saanut lain voimaa; jokainen näet toivoi ennustuksen koskevan omaa perhettään. (Augustus 94, s. 128)

Kolmanneksi, mitä Herodeksen julmeuteen hänen elämänsä lopulla tulee, niin Josefuksella on toinen kertomus kerrottavanaan tämän sekopäiseksi käyneen vanhan miehen edesottamuksista. Tässä pätkä Josefuksen teoksesta Juutalaissodan historia:

Herodes palasi takaisin Jerikoon jo synkkään epätoivoon vajonneena. Ja aivan kuin kuolema ei uhkaisikaan häntä itseään, hän ryhtyi seuraavaan julmaan hankkeeseen. Kutsuttuaan koolle johtavia miehiä kaikista Juudean kylistä hän käski sulkea heidät niin sanotulle hippodromille [hevosajoihin tarkoitettu areena]. Ja kutsuttuaan luokseen sisarensa Salomen ja hänen miehensä Aleksaan hän sanoi: ”Minä tiedän, että juutalaiset juhlivat iloiten minun kuolemaani. Minä voin kuitenkin saada toisten avulla surujuhlan ja loistavat hautajaiset, jos te tahdotte seurata neuvojani. Antakaa sotilaiden ympäröidä nämä vangitut miehet ja tappakaa heidät heti minun kuoltuani, että koko Juudea ja jokainen perhe itkisi minun vuokseni vaikka vasten tahtoaan. (1.659-660 = Huuhtanen 2004, 150-15, ks. samasta kertomuksesta pidemmästi Ant. 17.174-181.)

Koska Herodes tiesi ettei juuri kukaan tulisi itkemään hänen peräänsä, hän pyrki tapattamaan suuren joukon juutalaisia johtomiehiä kuolinpäivänään, että maahan saataisiin kunnon ”suruliputus”. Onneksi Hippodromille suljetut henkilöt kuitenkin säilyttivät henkensä, koska Salome meni hieman ennen Herodeksen kuolemaa valehtelemaan sotilaille, että Herodes oli muuttanut mielensä ja vangit vapautettiin (Juutalaissodan historia 1.666; Ant. 17.193). Vaikka uhreja ei tullutkaan, tapaus kuitenkin kertoo huomattavan paljon Herodeksen ajatuksenjuoksusta hänen viimeisinä kuukausinaan. Ihmishenki ei hänen moraalisessa vaa’assaan paljoa painanut.

Nämä kolme huomiota on pidettävä mielessä, kun pohdimme Josefuksen hiljaisuutta Beetlehemin lastensurmasta.

Mutta tiesikö Josefus ylipäätään Beetlehemin lastensurmasta? Josefuksen päälähde Herodes-materiaalille oli Nikolaus Damaskolainen, joka kirjoitti laajan 144 nidettä käsittävän maailmanhistorian. Nikolaus oli Herodeksen läheinen ystävä ja hän kirjoitti Herodeksen urasta historiateoksen. Hän tuskin kuitenkaan kirjoitti ylös ei-niin-merkittäviä kertomuksia, joten voidaan syystä uskoa, että hän ei maininnut Beetlehemissä tapahtuneesta kahakasta (France 1979, 119).

On joka tapauksessa selvää, että Josefus ei joko ole tietoinen tai hän ei jostain syystä kerro kaikkea, mitä tuona aikana tapahtui. Yksi esimerkki tällaisesta hiljaisuudesta on Pilatuksen käskystä tapahtunut kultaisten kilpien -episodi: maaherra oli käskenyt tuomaan Jerusalemissa sijaitsevaan Herodeksen palatsiin kultaisia kilpiä. Juutalaiset valittivat asiasta julkisesti keisari Tiberiukselle. Josefus ei kerro tätä tapausta, mutta Filon Aleksandrialainen on tallettanut episodin teokseensa Embassy to Gaius (38.299-305, ks. laajasti Bond 1998, luku 2). Tämä välikohtaus ei tehnyt hyvää Pilatuksen ja Herodes Antipaksen väleille, aivan kuten Luukas huomauttaa (23:12, ks. Bock 1996, 1821). Näin ollen jopa Jerusalemissa tapahtui isoja asioista, joista Josefus pysyy vaiti. (Maier 1998, 177.)

Vaikka Josefuksen hiljaisuus lienee kaikkein useiten käytetty argumentti Matteuksen kerronnan historiallisuutta vastaan, se on samaan aikaan kaikkein heikoin argumentin muoto, nimittäin argumentio ex silentio eli argumentti hiljaisuudesta (näin Maier 1998, 177; Stein 1996, 72).

3 — Matteus kehitti kertomuksen täyttämään profetian

Tämän väitteen mukaan Matteuksen motivaatio kertomuksen keksimiselle oli se, että hän halusi vain väen vängällä osoittaa, miten annetut profetiat täyttyvät Jeesuksen elämässä. Tämän ehdotuksen takana olevat tutkijat eivät kuitenkaan ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitkä tekstit ovat toimineet klapeina Matteuksen sytyttämälle nuotiolle. Matteus toki lainaa jakeessa 2:15 Hoosean kirjan jaetta 11:1 (”Egyptistä minä kutsuin poikani”), jonka lisäksi hän lainaa jakeessa 2:18 Jeremian kirjan jaetta 31:15 (”Ääni kuuluu Raamasta, itku ja iso parku; Raakel itkee lapsiansa eikä lohdutuksesta huoli, kun heitä ei enää ole”). Jeesus siis täytyi näiden profetioiden mukaan saada Egyptiin ja mikä parempaa, kuin keksiä kertomus uhasta, joka pakottaa perheen pois Juudean alueelta.


Argumentin teho: Väite siitä, että Matteus keksisi tapahtumia päästään täyttääkseen vängällä Vanhan testamentin profetioita ei ole kovin uskottava. Hän olisi voinut valita aivan muita tekstejä. Lisäksi Hoosean kirjan jae 11:1 ei edes ole mikään profetia. R. T. Francen käsittely osoittaa, että Matteuksen Vanhan testamentin lainaukset voidaan helposti irrottaa tekstistä ilman, että kertomus muuttuu mitenkään tönköksi. Hän pitääkin todennäköisempänä sitä, että kertomus on ollut jo olemassa tässä muodossa, johon Matteus on lisännyt Vanhan testamentin lainaukset.

Huomattavasti parempi selitys on se, että Matteus tiesi mitä oli tapahtunut ja näiden tapahtumien valossa hän löysi Vanhasta testamentista tekstejä, jotka korreloivat tapahtumien kanssa. Toisin sanoen Vanha testamentti ei siis aiheuttanut tätä kertomusta, vaan kertomus aiheutti Matteuksen Vanhan testamentin lainaukset. Tämä on totta erityisesti Matteuksen Jeremia-lainauksen kanssa: ilman olemassaolevaa kertomusta mainittu Jeremian kohta ei olisi tullut edes mieleen. Itse asiassa on hyvin vaikea keksiä, miksi koko kertomusta siitä, miten Herodes tapattaa joukon pieniä poikavauvoja olisi pitänyt edes keksiä. Sekä Matteuksen Jeremia- että Hoosea-lainaus ovat paljon paremmin selitettävissä siten, että hänellä oli traditio Beetlehemin lastensurmasta sekä Jeesuksen perheen matkasta Egyptiin, jonka valossa hän löysi niihin liittyviä Vanhan testamentin tekstejä. (France 1979, erit. s. 111, Wright 2004, 6-7).

4 — Argumentti analogioista

Tämän väitteen mukaan Matteus on kehittänyt tämän kertomuksen muiden aiempien samantapaisten kertomusten pohjalta. Perusajatus on se, että jos myöhempi tapahtuma heijastelee liikaa jotain tunnettua aiempaa tapahtumaa, jälkimmäinen on keksitty aiemman perusteella. Kertomus Beetlehemin lastensurmasta saattaisi siis esimerkiksi perustua Mooses-kertomukseen, miten hän pakenee faraon tappouhkausta ja pelastuu (2. Moos. 2). Matteus on siis uudelleenkirjoittanut tutun Vanhan testamentin kertomuksen, mutta historiallisesti tämä on tietenkin vedetty hatusta.


Argumentin teho: On varsin helppo löytää tapahtumalle jonkinlainen vastaavuus Vanhasta testamentista, mutta argumentin taustalla oleva ennakko-oletus on ongelmallinen: mitään samantapaista ei voi koskaan tapahtua kahdesti. Matteuksen kertomuksessa on myös muutama yksityiskohta, jotka olisivat tarpeettomia keksityssä kertomuksessa. Esimerkiksi maininta siitä, miten Herodes tapatti kaikki 2-vuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset (2:16): tällä yksityiskohdalla ei ole mitään vastaavuutta Vanhaan testamenttiin ja se on kertomuksen kannalta tarpeeton. Maininta on luonnollisempi tulkita niin, että se perustui tiedettyyn traditioon. Kuten antiikin historioitsija Paul Maier toteaa (1998, 184), niin historia ja elämäkerrat ovat täynnä keskenään samankaltaisia tapahtumia. Vastaavuudet eivät lopulta todista yhtään mitään.

5 — Apologeettinen tarkoitus

Joidenkin tutkijoiden mukaan Matteus keksi kertomuksen apologeettisista syistä. Eräs heistä (Jack Kingsbury) väittää, että kertomuksen tarkoitus on symboloida tuomiota, joka lankeaa Israelin ylle, koska se on hylännyt Messiaansa. Kertomuksessa Herodes yhdessä pappien kanssa edustasi siis Israelia, joka saa tuomion, kun taas idän tietäjät edustavat pakanoita, jotka ymmärtävät Jeesuksen merkityksen. Beetlehemin pikkulasten kohtalo on siten pelkkä symboli Israelia kohtaavasta tuomiosta.

Argumentin teho: Ei ole lainkaan vaikea nähdä, miten kertomuksessa saattaa piillä viesti siitä, miten iso osa juutalaisia hylkää Messiaansa, kun taas pakanat — joita idän tietäjät tässä saattavat hyvinkin edustaa — ottavat hänet vastaan. [Ks. viite 1.] On kuitenkin täysin toinen asia väittää, että koko kertomus olisi sepitetty ajamaan tätä tarkoitusta. Kuten R. T. France on huomauttanut, jos tämä olisi ollut Matteuksen tarkoitus, hän ei juurikaan onnistunut siinä:

Oletettu rinnakkaisuus on kaukana tarkasta: sekä tappaja että tapettu edustavat samaa entiteettiä eli Israelia. Ei ole myöskään asianmukaista nähdä Jeesuksen pakoa Herodeksen kynsistä rinnastettuna hänen elämänsä lopulla kohtaamaansa kärsimykseen ja sen jälkeiseen korotukseen. Lisäksi viattomien lasten teurastaminen on huono symboli epäuskoisen kansan saamalle rangaistukselle. …Kuka kristitty kirjailija, joka kirjoittaa esimerkillistä fiktiota, valitsisi vapaaehtoisesti idumealaisen Herodeksen, kaikkein epätodennäköisimmän ehdokkaan edustamaan Israelia ja joukon viattomia lapsia, jotka murhattiin Betlehemissä, edustamaan Israelin rangaistusta? (France 1979, 112)

Sen sijaan, että kertomus toimisi tällä tavoin apologiana, totuus lienee juuri päinvastainen. Matteuksen kerrontaa käytettiin nimittäin myöhemmin polemiikkina nimenomaan kristittyjä vastaan! Myöhemmin Pilatuksen teot -nimisessä opuksessa (2:3) valitetaan sitä, että Jeesuksen syntymä ajoi joukon Beetlehemin lapsia kuolemaan. Jotkut tutkijat ovatkin juuri tästä syystä pitäneet kertomusta historiallisena, koska se saattoi niin helposti kääntyä kristittyjä itseään vastaan.

Olemme nyt tarkastelleet viittä argumenttia kertomuksen historiallisuuta vastaan ja huomanneet, että niiden teho ei ole niin kovin korkea. Seuraavassa osiossa siirryn antamaan muutamia positiivisia huomioita, jotka puhuvat kertomuksen historiallisuuden puolesta.

Positiivinen aineisto

Useiden itsenäisten lähteiden laskeminen ei ole ainoa tapa mitata tapahtuman historiallista arvoa. (Huomaa, että Uuden testamentin tutkimuksesta löytyy useita osa-alueita, joissa käytännössä jopa kiistattomia faktoja kyseenalaistetaan, näin siitä huolimatta, että lähteitä on kasa päin, ks. viite 2). Yksi tapa testata kertomuksen historiallista arvoa on verrata sitä siihen muuhun materiaaliin, joka meille Herodeksesta on jäänyt. Tässä tapauksessa keissi on melko selkeä: Matteuksen kuvaama episodi sopii erinomaisen hyvin siihen, mitä me tiedämme Herodeksesta. Kuten Maier (1998, 186) toteaa, sekä Matteus että Josefus kuvaavat vanhaa Herodesta epäilevänä, arvaamattomana, väkivaltaisena, tekopyhänä ja vertahimoavana miehenä. Maier toteaa, että jos lukee Juutalaisten muinaishistoria -teoksen kirjat 16 ja 17 ja siirtyy sitten Matteukseen, käy selväksi, miten samantapaisesta hahmosta on kyse. Erityisesti viimeisinä vuosinaan Herodeksen perhe-elämä muuttui matokannuksi ja hän epäili lähisukulaisiaan jatkuvasti vallankaappauksista. Tässä lyhyt tiivistelmä ruumiskasasta, joka Herodeksen ympärille ajan kanssa muodostui:

• Vaikka Herodeksella oli lopulta yhteensä 10 vaimoa, hän rakasti erityisesti Mariamnea, hasmonealaista prinsessaa, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 37 eKr. Silti pariinkin otteeseen, kun Herodes joutui lähtemään kohtalokkaisiin neuvotteluihin, joissa hänen asemansa jatko oli kyseenalainen, hän jätti käskyn tapattaa Mariamnen jos hän ei palaisi takaisin (ks. Juutalaissodan historia 1.441-442). Lopulta, vuonna 29 eKr., Herodes tapatti Mariamnen joka tapauksessa, koska hän epäili häntä aviorikoksesta. Päätös ajoi Herodeksen mielettömyyden partaalle. Josefus kertoo miten Herodes ei ”uskonut Mariamnen kuolemaa todeksikaan vaan surun sumentamana puhutteli häntä kuin elossa olevaa” ja ”vähitellen menetys alkoi selvitä hänelle, ja hänen surunsa kuollutta kohtaan oli yhtä suuri kuin rakkautensa oli ollut elävää kohtaan.” (Juutalaissodan historia 1.444-445, ks. myös Ant. 15.240-242, jonka mukaan Herodes pyysi palvelijoita hakemaan Mariamnen elävänä paikalle, vaikka hän oli jo kuollut).
• Tappolistalle oli jo aiemmin joutunut myös Mariamnen isoisä Hyrkanos 2 (Ant. 15.173, 30 eKr.) ja hänen nuori veljensä, ylipappina toiminut Aristobulos 3 (k. 30 eKr.), joka löytyi hukkuneena matalasta uima-altaasta Jerikosta sen jälkeen, kun hän oli Herodeksen mielestä saanut hieman liikaa kansansuosiota (Ant. 15:50-56, arkeologit ovat muuten löytäneet tämän uima-altaan). 
• Herodes sairastui pahoin Mariamnen kuoleman jälkeen ja tätä tilaa hyödyntäen Mariamnen äiti Aleksandra pyrki vallananastukseen. Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut ja nainen menetti henkensä (Ant. 15.247-251, 28 eKr.). 
• Vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa Herodes kuristutti kuoliaaksi kaksi omaa poikaansa: kyse oli Mariamnen lapsista, Aleksanderista ja Aristobuloksesta. Samaan hengenvetoon tapettiin myös 300 heidän kannattajaansa (Ant. 16.392-394; Juutalaissodan historia 1.551). 
• Herodeksen viimeiset kuukaudet eivät olleen sen parempia. Hän pelkäsi jatkuvasti vallankaappausta ja etsi aktiivisesti juonittelijoita. Tähän liittyen Josefus on myös tallettanut erikoisen kertomuksen, joka kuulostaa ainakin etäisesti Matteuksen kertomukselta. Jotkut fariseukset olivat nimittäin ennustaneet Herodeksen nuorimman veljen Feroran vaimolle, että Herodes menettäisi kuninkuutensa ja valtakunta siirtyisi naisen lapsille. Kun Herodes kuuli tästä, hän tapatti ennustuksen lausuneet fariseukset ja kuolleiden joukkoon heitettiin myös joitain Herodeksen oman suvun jäseniä (Ant. 17.43-44). 
• Vielä viisi päivää ennen kuolemaansa Herodes antoi kuristuttaa kuoliaaksi ensimmäisen vaimonsa, Doriksen, pojan Antipaterin (Ant. 17.185-187; Juutalaissodan historia 1.663-664). Kun ottaa huomioon Herodeksen perhepiirissä tapahtuneet surmat, ei ole ihme, että keisari Augustuksen kerrotaan sanoneen, että ”on turvallisempaa olla Herodeksen sika kuin hänen poikansa”. (Kreikaksi kyseessä lienee sanaleikki, koska sika on ”hus” ja poika on ”huios”.) Koska juutalaisena elänyt Herodes ei syönyt sikaa, maininta piti kirjaimmellisesti paikkansa! (Tämä maininta löytyy Macrobiuksen Saturnalia-teoksesta, 2.4, 400-luku, ja samassa asiayhteydessä hän viittaa myös Beetlehemin lastensurmaan.) [3] 
• Herodeksen loppuhetkiin sijoittuu myös kuuluisa tapahtumasarja, jossa muutamat lainkiivailijat — kuullessaan miten Herodes oli ”sortumassa mielenmasennukseen ja sairauteen” — kiipesivät temppelissä erään portin päälle, jonne Herodes oli antanut asetuttaa (Rooman kunniaksi) kultaisen kotkan, ja he sahasivat sen alas. Kun he jäivät lopulta kiinni, Herodes antoi polttaa heidät elävältä (Juutalaissodan historia 1.648-655, Huuhtanen 2004, 148-150). On selvää, että tekijöitä tuli rangaista, mutta elävältä polttaminen kertoo melko paljon Herodeksen julmuudesta. 
• Olen yllä jo kuvannut tilanteen, jossa Herodes halusi saada kuolemansa hetkenä aikaan kansallisen surun, joten hän vangitutti monia ylhäisiä henkilöitä aikoen tapattaa heidät kuolemansa hetkellä. Vaikka suunnitelma ei toiminutkaan, se kertoo melko paljon vanhan miehen ajatuksenjuoksusta. 

Kaiken kaikkiaan tämä Herodes saattoi hyvinkin tehdä sen mitä Matteus evankeliuminsa luvussa 2 kertoo hänen tehneen. Kertomus sopii siihen, mitä me Herodeksesta tiedämme. 

Johtopäätös

Olen pyrkinyt tekstissäni osoittamaan, että käytännössä kaikki esitetyt argumentit Matteuksen kerronnan historiallisuutta vastaan ovat melko kestämättömiä ja niihin voidaan vastata. Lisäksi positiivinen todistusaineisto osoittaa, että tapahtuma sopii siihen, millainen kuningas Herodes oli ja näin erityisesti hänen viimeisinä vuosinaan. On toki selvää, että historiallisessa mielessä Beetlemin lastensurma ei ole lainkaan sillä varmuuden tasolla, kuin moni muu tapahtuma Jeesuksen elämään liittyen. Niinpä kertomukseen suhtautuminen riippukin paljolti siitä, millaisilla ennakkoasenteilla lukija Matteuksen 2. lukua lukee. Mutta kuuluisat vastaväitteet sen historiallisuutta vastaan ovat mielestäni heikommat kuin monesti ajatellaan. 

Viitteet

1) Justinos Marttyyri, Tertullianus ja Klemens Roomalainen kertovat kaikki, että idän tietäjät tulivat Arabiasta. Brittiläinen tutkija E. F. F. Bishob vieraili 1920-luvulla jordanialaisen beduiiniheimon luona, joka kutsui itseään termillä al-Kokabani, joka tarkoittaa ”planeettojen tutkijoita”. Kun Bishob kysyi, miksi heimolla on tällainen nimi, he vastasivat esi-isiensä seuranneen planeettoja matkatessaan länteen kunnioittamaan suurta Jeesus-profeettaa, joka oli juuri syntynyt. (Bailey 2008, 52.)

2) Yksi tällainen osa-alue on Jeesuksen hautaaminen. Kuten olen kirjassani (2024, 148-153) osoittanut, meillä on kaikki hyvät syyt uskoa, että Jeesus todella haudattiin, eikä käytännössä mitään hyviä syitä uskoa, etteikö Jeesusta ei olisi haudattu. Tapahtumasta kertovia lähteitä on monia ja ne ovat todella varhaisia. Craig Evansin (2020, 158) mukaan Jeesuksen hautaaminen on historiallisesti ottaen yhtä varma, kuin hänen kuolemansa ristillä, mutta tästä huolimatta jotkut silti kyseenalaistavat hautaamisen historiallisuuden.

3) Francen mukaan (1979, 117) sika-lausahdusta pidetään yleisesti aitona ja tämä käy järkeen, koska Augustus oli läheisessä yhteydessä Herodeksen poliittisiin perhesotkuihin: joko Herodes vieraili Roomassa keisarin luona (Ant. 16.6, 90-126,) tai hän oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa (Ant. 16.85 ”hän kirjoitti usein keisarille”, 16.354, [17.52], 17.133 [Herodes kirjoittaa keisarille poikansa Antipaterin pahuudesta], 182). Augustus oli siten liiankin hyvin tietoinen Herodeksen perheen sotkuista.

KIRJALLISUUS

Bailey, Kenneth E. 2008. Jeesus Lähi-idän asukkaan silmin. Suom. Anne Leu. Perussanoma.

Bock, Darrell. 1996. Luke. Baker Exegetical Commentary on the New Testament. Vol. 2. 9:51-24:53. Baker Academic.

Bond, Helen. 1998. Pontius Pilate in History and Interpretation. Cambridge University Press.

Evans, Craig. 2020. ”The Testimony of Josephus and the Burial of Jesus.” Teoksessa Raised on the Third Day. Ed. W. David Beck & Michael R. Licona. Lexham Press. (Sivut 143-158.)

France, R. T. 

• 1979. ”Herod and the Children of Bethlehem.” Novum Testamentum XXI: 98-120. 
• 2011. ”The Birth of Jesus.” Teoksessa Handbook for the Study of the Historical Jesus. Volume 3. Ed. Tom Holmén & Stanley Porter. Leiden: Brill. (Sivut 2361-82.) 

Franz, Gordon. 2009. "The Slaughter of the Innocents: Historical Fact or Legendary Fiction?"

Holland, Tom. 2006. Rubikon. Suom.

Huuhtanen, Pauli. (Suom.) 2004. Flavius Josefus – Juutalaissodan historia. WSOY.

Josephus. The Complete Works. 1998. Trans. William Whiston. Thomas Nelson Publishers.

Laato, Antti. 2024. Selitysraamattu IV: Profeettakirjat I. Perussanoma.

Maier, Paul L. 1998. ”Herod and the Infants of Bethlehem.” Teoksessa Chronos, Kairos, Christos II. Eds. Ray Summers & Jerry Vardaman. Mercer University Press. (Sivut 169-189.)

Saarela, Janne. 2024. Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä. Aikamedia.

Suetonius. Rooman keisarien elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo 1960. Wsoy. 

Strobel, Lee. 2005. Tapaus Kristus. Suom. Eeva Kallinen. Aikamedia. 

Stein, Robert. 1996. Jesus the Messiah. A Survey of the Life of Christ. IVP.

Wright, Tom. 2004. Matthew for Everyone, Part 1. WJK.