Pastoraalikirjeiden kirjoittajuuskysymys

JOHDANTO

Uuden testamentin opiskelijat joutuvat Paavalin kirjeiden osalta tottumaan miltei kaikkialla toistettuun mantraan, jonka mukaan vain seitsemän Paavalin kolmestatoista kirjeestä ovat todella aitoja (Roomalaiskirje, 1. ja 2. Korinttilaiskirje, Galatalaiskirje, Filippiläiskirje, 1. Tessalonikalaiskirje ja kirje Filemonille), kun taas muut kirjeet ovat myöhemmän ”Paavalin koulukunnan” tuottamia teoksia. Kaikkien kirjeiden kohdalla skeptisyys ei ole kuitenkaan samalla tasolla, mutta erityistä skeptisyyttä on osoitettu nk. ”pastoraalikirjeitä” kohtaan, termi, jolla viitataan siis 1. ja 2. Timoteuskirjeeseen ja Tiituskirjeeseen. Kaikki tutkijat eivät suinkaan ole tätä näkemystä hyväksyneet. Yksi hyvä esimerkki on Gordon Feen teos Pauline Christology (2007), joka on mammuttimainen tutkimus Paavalin kristologiasta. Fee pitää kaikkia 13 Paavalin kirjettä aitona ja esittää aika ajoin murskaavaa kritiikkiä vastapuolen argumentaatiolle. Omasta puolestani muistan, kun jouduimme Regent Collegen Uuden testamentin johdantokurssilla kirjoittamaan esseen jonkun Uuden testamentin teoksen kirjoittajuuskysymyksestä ja päätin silloin tarttua Efesolaiskirjeen haasteisiin. Kirjapinon edessä huomasin kerta toisensa jälkeen, miten huonoja argumentteja tämän kirjeen aitoutta vastaan oikeasti esitettiin (olin oikeasti odottanut jotain murskaavampaa). 

Noh, mitä pastoraalikirjeisiin tulee, niin yksi parhaita tätä keskustelua avaavista teoksista on Luke Timothy Johnsonin The Anchor Bible -sarjassa julkaistu kommentaari The First and Second Letters to Timothy (2001). Johnson avaa kirjansa 100-sivuisella johdannolla, jossa hän tekee laajan katsauksen kirjeiden tulkintahistoriaan. Tämän tekstin tarkoitus onkin tiivistää Johnsonin analyysiä. Tarkoitus on osoittaa, että oikeastaan kaikki pastoraalikirjeiden aitoutta kyseenalaistavat argumentit ovat joko huonoja tai niihin on muuten kohtalaisen helppo vastata. Ennen kuin hyppäämme 1800-luvulla alkaneeseen kritiikkiin, on syytä tiivistää lyhyesti, millä tavoin kirjeisiin suhtauduttiin varhaisessa kristillisyydessä. 

Viittaukset pastoriaalikirjeisiin varhaisina vuosisatoina

Varhaisin olemassaoleva viittaus 1. ja 2. Timoteuskirjeeseen tulee Polykarpokselta noin vuodelta 110 jKr. Kirjeessään filippiläisille (4:1) Polykarpos käytännössä lainaa 1. Timoteuskirjeen jaetta 6:10 (”sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla”) ja 6:7 (”sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä”):

But the love of money is the beginning of all troubles. Knowing therefore that we brought nothing into the world neither can we carry anything out, let us arm ourselves with the armor of righteousness, and let us teach ourselves first to walk in the commandment of the Lord. (Lightfootin käännös, jakeessa 3:2 Polykarpos on juuri viitannut Paavalin nimeltä.)

Hieman epäselvempi viittaus tulee vielä saman kirjeen jakeessa 8:1, jossa Polykarpos viittaa jakeeseen 1. Tim. 1:1 ja jakeessa 12:3, jossa hän viittaa jakeeseen 1. Tim. 2:2. Muitakin viittauksia vaikuttaa löytyvän, koska 5:2 viitannee 1. Tim. 2:12, 9:2 jakeeseen 2. Tim. 2:11 ja 4:10 sekä 11:3 jakeeseen 2. Tim. 2:25. Nämä Polykarpoksen viittaukset Timoteuskirjeisiin ovat elintärkeitä nykyisessä keskustelussa, koska se asettavat historiallisen takarajan kirjeiden synnylle: Polykarpoksen materiaali osoittaa heti kättelyssä, että joskus esitetty väite kirjeiden syntyajankohdasta 2. vuosisadan puolivälissä ei voi pitää paikkansa.

Polykarpos on varhaisin viittaus näihin kirjeisiin, mutta myös muut kristity ajattelijat viittasivat kirjeisiin jo 2. vuosisadalla, kuten Teofilos Antiokialainen, Athenagoras Ateenalainen ja Irenaeus. 200-luvun taitteessa Egyptissä oleillut Klemens Aleksandrialainen lainaa kaikkia kolmea kirjettä ja Pohjois-Afrikassa Tertullianus hyödynsi paljon juuri Timoteuskirjeitä. Sekä Klemensin että Tertullianuksen mukaan pastoraalikirjeet olivat selvästi olemassa ennen Markionin aikaa 150-luvulla, mutta tämä omanlaista teologista systeemiä sorvannut kaveri hylkäsi ne käyttäen vain saksittua Paavalin 10 kirjeen kokoelmaa (olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä). 200-luvun alussa Kyprianos Karthagolainen, Origenes ja Hippolytos käyttävät eritoten Timoteuskirjeitä.

Tiivistettynä voidaan todeta, että 1. & 2. Timoteuskirje olivat melko laajassa käytössä varhaisesta alkaen ja ne hyväksyttiin universaalisti Paavalin kirjeiksi. Tai kuten Gordon Fee (2011, 23) toteaa, ulkoiset todisteet suosivat pastoraalikirjeiden aitoutta yhtä paljon kuin muitakin Paavalin kirjeitä Roomalaiskirjettä ja 1. Korinttilaiskirjettä lukuunottamatta.

Skeptisyys alkaa: 1800-luku

Tutkijoiden suhtautuminen Timoteuskirjeisiin muuttui 1800-luvulla. Muutos alkoi (yllätys yllätys) saksalaisesta Uuden testamentin tutkijasta Friedrich Schleiermacherista (1768-1834). Hän esitti skeptisiä näkemyksiään kirjeessään, jonka hän lähetti J. C. Gassille vuonna 1807. Schleiermacher piti 12 Paavalin kirjettä aitoina Paavalin kirjeinä, mutta hän esitti rajuja epäilyjä 1. Timoteuskirjeen aitoutta kohtaan. Hänen kritiikkinsä oli ensisijaisesti lingvistinen eli kielititeteellinen ja hän kiinnitti erityistä huomiota nk. hapax legomeniin eli sellaisiin sanoihin, jotka esiintyvät Uudessa testamentissa vain kerran. Schleiermacherin mukaan kirjeen sisältö sopii myös huonosti siihen, mitä me tiedämme Paavalin liikkeistä Apostolien tekojen perusteella. Lopuksi hän nosti esiin vielä kirjeiden taustalla huokuvan kirkko-organisaatiomallin, joka toimi myöhemmin yhtenä olennaisena argumenttina kirjeen/kirjeiden aitoutta vastaan. Ajatus oli siis se, että 1. Timoteuskirjeestä huokuva seurakuntamalli huokuu paljon myöhempää aikaa kuin 60-luvun tilannetta — seurakunta on liian hierarkinen toimiakseen 60-luvulla. Näin ollen, Schleiermacherin mukaan 1. Timoteuskirje oli oikeasti peräisin ”1. vuosisataa myöhemmältä ajalta”.

Johann Gottfried Eichorn (1752-1827) laajensi Schleiermacherin hyökkäystä, koska hän otti tähtäimeensä kaikki kolme pastoriaalikirjettä. Hänen mukaansa kirjeiden yhtenäinen tyyli osoitti, että ne ova peräisin saman kirjoittajan kynästä, ja koska kirjoittaja ei ole Paavali, kaikki kolme ovat oikeasti myöhemmältä ajalta. Wilhelm M. L. De Wette (1780-1849) omaksui tämän kritiikin ja hän näki kirjeiden taustalla kummittelevan harhaopin gnostilaisuutena. De Wette kuitenkin uskoi, että Polykarpos todella lainasi näitä kirjeitä vuoden 110 paikkeilla, joten niiden kirjoitusajankohtaa ei voinut lykätä liiaksi 2. vuosisadalle.

Saksalainen F. C. Baur (1792-1860) oli iso nimi Uuden testamentin tutkimuksessa ja hän oli kuuluisan Tübingenin koulukunnan perustaja. Hänet muistetaan mm. siitä, että hän piti vain neljää Paavalin kirjettä aitona (Room., 1. & 2. Kor. ja Gal.), näkemys, joka ei saanut juuri koskaan laajempaa kannatusta. Baur uskoi, että kirjeiden takana vaikuttava harhaoppi oli toisella vuosisadalla vaikuttanut gnostilaisuus, joten kirjeet ovat syntyneet 2. vuosisadan puolivälissä. Erityisen tärkeä jae Baurille oli 1. Tim. 6:20 (”vältä tiedon [gnosis] nimellä kulkevan valhetiedon epäpyhiä ja tyhjiä puheita ja vastaväitteitä”), jota hän piti todisteena 2. vuosisadan gnostilaisuudesta.

Vastausta kritiikkiin

Kaikki tutkijat eivät tietenkään vakuuttuneet edellä kuvattujen henkilöiden antamasta kritiikistä. A. L. C. Heydenreich (1826) muistutti kanssatutkijoitaan siitä, että Roomalais- ja Galatalaiskirjeen aitoutta ei kukaan epäillyt, vaikka niissä esiintyvät samankaltaiset teemat ja sanasto eivät toistu muissa Paavalin kirjeissä. Erityisesti Michael Baumgarten kirjoitti (1837) laajan monografin aiheesta ja haastoi Baurin argumentit juuriaan myöten. Henry Alford (1865) vastasi kaikille neljälle edellämainitulle tutkijalle. Olennaisin kritiikki skeptikoille tuli Johnsonin mukaan kuitenkin August Wiesingeriltä (1851). Hän kykeni osoittamaan Baurin hypoteesissa vakavia ongelmia osoittamalla mm. sen, että pastoraalikirjeiden taustalla vaikuttavat harhaopit eivät ole mitenkään yhteneväisiä keskenään. Hän myös haastoi näkemyksen, jonka mukaan pastoraalikirjeiden kirkko-organisaatio olisi jotenkin erilainen kuin mikä on löydettävissä ”aidoista” kirjeistä.

Kuitenkin, Johnsonin analyysin mukaan

keskustelun lopputulos oli lähes ennustettavissa syistä, jotka eivät juurikaan liittyneet argumenttien sisällölliseen arvoon, vaan pikemminkin koko hanketta läpäisevään teologiseen kiinnostukseen. (s. 47)

Ajan kanssa tutkijat päätyivät Paavalin kirjeiden kanssa kompromissiratkaisuun, kun Baurin ”vain neljä aitoa kirjettä” vakiintui nykyiseen ”vain seitsemän aitoa kirjettä” -tilanteeseen. Heinrich Julius Holzmannin auktoriteetti auttoi 1800-luvun lopulla vakiinnuttamaan nykyisen ”oikeaoppisuuden”. Taustalla kummitteli kuitenkin koko ajan Bruno Bauerin tapaiset kaverit, jotka kykenivät osoittamaan käytetyn metodologian heikkouden: käytännössä kaikki Paavalin kirjeet voidaan hylätä samalla metodologialla jos sitä vain sovelletaan johdonmukaisesti.

On kuitenkin todettava, että vaikka tämä ”seitsemän aidon kirjeen kokonaisuus” vakiintuikin Uuden testamentin tutkimuksen konsensukseksi, kaikki pelikentällä pelaavat eivät koskaan hyväksyneet tilannetta, vaan pastoraalikirjeiden aitouden puolesta nostettiin jatkuvasti hyviä argumentteja kymmenien eri tutkijoiden kynistä (Johnson listaa pitkäperäisen pikkubussillisen kirjeiden aitoutta puolustavia tutkijoita). Tilanne ajautui kokonaisuudessaan kuitenkin lopulta siihen pisteeseen, että nykyään opiskelijalle opetetaan johdantokurssilla, että pastoraalikirjeet eivät ole aitoja ja tätä dogmaa ei myöhemmin oikeastaan koskaan kyseenalaisteta tai testata.

Sisälle debattiin

Johnsonin iso pointti hänen sivuillaan on huomauttaa siitä, että monet niistä kriteereistä, joiden avulla pastoraalikirjeet osoitetaan epäaidoiksi, ovat itsessään hyvin ongelmallisia. Tässä muutama nosto Johnsonin analyysistä.

1) Kirjeen ”kirjoittaja” (author)

Yksi aihealue, johon ei olla riittävävästi kiinnitetty huomiota on kysymys siitä, mitä tarkoittaa olla kirjeen kirjoittaja (author). Kuten monet Paavalin kirjeet osoittavat, Paavali itse ei suoranaisesti kirjoittanut kirjeitään, vaan hän saneli kirjeen sisällön kirjureille (ks. Room. 16:22 = Tertius kirjurina; 1. Kor. 16:21 + Kol. 4:18 + 2. Tess. 3:17 + Gal. 6:11 = omakohtainen tervehdys/teksti). Me emme yksinkertaisesti tiedä riittävästi siitä, miten paljon kirjureilla oli vapautta kirjoittaa, mutta itsessään tämä prosessi pitäisi ottaa huomioon: kuinka paljon eri kirjurin sanavalinnat ja/tai tyyli vaikuttivat kirjeiden sisöltöön?

Kirjurin käytön lisäksi Paavali listaa monissa kirjeissä muitakin henkilöitä kirjeen kirjoittajiksi, kuten Timoteuksen (2. Kor. 1:1; Fil. 1:1; Kol. 1:1; Filemon 1:1), Timoteuksen ja Silaksen (1. Tess. 1:1; 2. Tess. 1:1), Soosteneen (1. Kor. 1:1) ja ”minun kanssani olevat veljet” (Gal. 1:2). Ainoastaan Roomalaiskirje, Efesolaiskirje ja pastoraalikirjeet ovat yksin Paavalilta. Jälleen kerran, me emme tiedä oliko tämä vain kunnioittava maininta, vai oliko näillä henkilöillä jokin konkreettinen rooli kirjeen sisällön kanssa, mutta se tulisi ottaa huomioon kirjeen tyylin ja sanaston kohdalla. Itse asiassa erittäin hyvä veikkaus ainakin joidenkin pastoraalikirjeiden kirjoittajaksi on Luukas: sanasta on monilla tavoin lähellä Luukkaan evankeliumia ja Apostolien tekoja ja Luukas on myös Paavalin rinnalla kirjeen kirjoittamisen aikana: miksi siis ei käyttää häntä?

Kaiken lisäksi kirjeiden sisältöön vaikuttivat myös jo valmiiksi olemassaolevat traditiot, joita Paavali lainailee melko paljon kirjeissään. Paavalin tyyli ei myöskääm ole aina sama ”aidoissa” kirjeissä. Esimerkiksi Roomalais- ja Galatalaiskirjeessä Paavali lainaa tolkuttomasti Vanhaa testamenttia, mutta monissa muissa kirjeissään (1. & 2. Tess.; Fil.; Kol.; Filemon) hän ei tee näin juuri lainkaan.

2) Kirjeiden tyyli

Mitä sitten tulisi ajatella siitä, että pastoraalikirjeissä esimerkiksi sanasto ja lauserakenteet eroavat jonkin verran Paavalin ”aidoista” kirjeistä? Johnsonin mukaan tällaisen kriteerin käyttäminen järkevästi toimii ainoastaan silloin, jos kaksi asiaa pitää paikkansa: (1) kaikissa Paavalin aidoissa kirjeissä näkyy ainutlaatuinen persoonallinen itseilmaisu ja (2) niissä on yhtenäinen tyyli. Todellisuudessa kumpikaan oletus ei pidä paikkansa. Jos luemme rinnakkain 1. Tessalonikalaiskirjettä, 1. & 2. Korinttilaiskirjettä, Galatalaiskirjettä, Roomalaiskirjettä, Filippiläiskirjettä ja kirjettä Filemonille, niin jokainen huomaa miten eri tavalla nämä kirjeet toimivat retorisesti ja tyylillisesti. Johsonin mukaan tämä tosiasia vie pohjan käytännössä kaikenlaiselta ”vertailemiselta”.

3) Paavalin toiminnan kehikko

Yksi klassinen tapa puntaroida pastoraalikirjeiden aitoutta on ollut se, että niitä on yritetty asettaa tiedettyyn Paavalin toiminnan kehikkoon, joka on mahdollista lukea Apostolien teoista ja ”aidoista” Paavalin kirjeistä. Tämä olisikin hyvä kriteeri jos meillä vain olisi varmuudella tarkka ja yksityiskohtainen kuvas kaikista Paavalin liikkeistä. Kuitenkin, niin hyvä lähde kuin Apostolien teot onkaan (olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä), se on loppupeleissä hyvin valikoiva. Paikka paikoin Luukas kuvaa hyvin tarkasti lyhyitä ajanjaksoja (kuten luvuissa 16-21), mutta muualla hän saattaa tiivistää pitkiäkin ajanjaksoja vain lyhyesti toteamalla (kuten Paavalin 18 kuukauden oleilu Korinttissa jakeessa 18:11, kaksi vuotta kestänyt Efeso-kausi jakeessa 19:10, kahden vuoden vankeus Kesareassa jakeessa 24:27 ja Roomassa jakeessa 28:30). Itse asiassa vuosien 50-62 kahdestatoista vuodesta kahdeksan ovat sellaisia, jotka käsitellään Apostolien teoissa vain muutamalla rivillä. Asiaa hankaloittaa se, että Luukas ei sano mitään ratkaisevaa Paavalin kohtalosta Rooman vankeudessa vuodelta 62, johon Apostolien teot päättyy: kuoliko Paavali vai vapautettiinko hänet? Lisäksi me tiedämme Paavalin kirjeiden pohjalta asioita, joita ei kerrota Apostolien teoissa, kuten sen, että hän itse asiassa kävi Illyriassa saakka (Room.). Lisäksi Apostolien teoissa Paavali on lähetysmatkoillaan vankina vain kerran (Filippissä), mutta tilanne oli monitahoisempi hänen kirjeidensä perusteella. Ja niin: Luukas ei koskaan mainitse Paavalin ylipäätään kirjoittaneen kirjeitä! Paljon päivänselvää dataa jää siis mainitsematta.

4) Pastoraalikirjeiden kokoelma

Kuten aiemmin huomasimme, herra Schleiermacher kykeni käsittelemään 1. Timoteuskirjettä itsenäisesti, erillään muista ”pastoriaalikirjeistä”, mutta tämä muuttui Eichornin käsittelyssä, jonka jälkeen näitä kolmea kirjettä onkin yleensä käsitelty knipussa. Tutkijat ottavat monesti materiaalia yhdestä kirjeestä ja sitten he soveltavat sen kaikkiin kolmeen kirjeeseen. Tästä taas seuraa useita ongelmia, joita ei aina olla huomattu.

Ikävänä mutta usein toistuvana esimerkkinä tästä on ollut pastoriaalikirjeissä väitetysti huokuva liian hierarkinen kirkko-organisaatio (näin mm. Kuula, Nissinen, Riekkinen 2003, 228). Todellisuudessa kirkko-organisaatio on kunnolla esillä vain 1. Timoteuskirjeessä, eikä asiasta sanota mitään 2. Timoteuskirjeessä ja vain vähän (ja melko epäselvästi) Tiituskirjeessä. Samalla tavalla kirjeiden taustalla vaikuttavat ongelmahenkilöt on liian usein yritetty nähdä yhtenäisenä liikehdintänä, vaikka kussakin kirjessä meneillään on erilainen tilanne.

Kaikesta tästä syntyy vaikutelma siitä, miten nämä kolme kirjettä ovat jotenkin kaukana Paavalin ”aidoista” kirjeistä. Johnson huomauttaakin, että aivan sama tilanne syntyisi, jos tutkijat oikeasti käsittelisivät eristettynä Tessalonikalaiskirjeitä suhteessa muihin Paavalin ”aitoihin” kirjeisiin. ”Miten helppoa olisikaan osoittaa, että ’Tessalonikalaiskirjeiksi’ kutsutussa kokoelmassa on vain vähän ’aitoa Paavalia’” (s. 64). Toisaalta, jos Tiituskirjettä verrattaisiin itsenäisesti Galatalaiskirjeeseen, 1. Timoteuskirjettä 1. Korinttilaiskirjeeseen ja 2. Timoteuskirjettä Filippiläiskirjeeseen, kirjeet eivät olisi lainkaan niin kaukana Paavalin ”aidoista” kirjeistä kuin nykyään ajatellaan. Pointti on siinä, että pastoraalikirjeiden aitoutta ei saisi eikä tarvitse mitata nipussa, vaan kirjeitä pitäisi pohtia itsenäisinä kokonaisuuksina.

Seuraavassa osiossa sukelletaan hieman syvemmälle eri argumenttien arvioimisessa.

Todisteiden arviointia

1) Tyyli

Pastoraalikirjeiden aitoutta on usein haastettu niiden erilaisen tyylin ja sanavalintojen vuoksi. Johnsonin mukaan liian usein on kuitenkin unohdettu se, että sanavalintoihin vaikuttaa erityisesti kirjeessä käsiteltävä aihe. Mitä tapahtuu, jos me listaamme auki datan ns. yleisimmistä paavalimaisista sanoista hänen kirjeissään? Tässä data:

• Nomos (laki): 72x Room., 31x Gal., 8x 1. Kor. 3x Fil, 2x 1. Tim. 1x Ef. Sana ei esiinny lainkaan Kol., 2. Kor., 2. Tim., 1. & 2. Tess. ja Filemon. 
• Sarks (liha): 23x Room., 16x Gal., 9x 1. & 2. Kor., Ef. ja Kol., 1x 1. Tim. ja Filemon. Sana ei esiinny lainkaan 2. Tim., Tiit., 1. & 2. Tess. 
• Stauros (risti): 3x Gal., 2x 1. Kor., Fil. Kol., 1x Ef. Sana ei esiinny lainkaan Room. (!), 2. Kor. (!), 1. & 2. Tess., 1. & 2. Tim., Tiit., Filemon. 
• Verbi staurō (ristiinnaulita) 4x 1. Kor., 3x Gal., 1x 2. Kor. Sana ei esiinny lainkaan Room., Kol. Ef., 1. & 2. Tess., 1. & 2. Tim., Tiit., Filemon. 
• Eulethria/eulothros (vapaus): 7x Room., 10x Gal., 7x 1. Kor., 1x 2. Kor., Ef., Kol. Sana ei esiinny lainkaan Fil., 1. & 2. Tess., 1. & 2. Tim., Tiit., Filemon. 
• Sōteeria (pelastus): 5x 2. Kor., 4x Room., 3x Fil., 2x 1. Tess., 2. Tim. Sana ei esiinny lainkaan 1. Kor., Gal., 1. Tim., Kol., Tiit., Filemon. 

Jos jonkin aiheen luulisi olevan esillä tyypillisissä Paavalin kirjeissä, se on vanhurskauteen liittyvä kieli. Kuitenkin tässäkin tapauksessa data on sekava:

• Dikaios (vanhurskas): 7x Room., 2x Fil., 2. Tess., 1x Gal., Ef., 1. & 2. Tim., Tiit. Sana ei esiinny lainkaan 1. & 2. Kor., 1. Tess., Filemon. 
• Dikaiosynee (vanhurskaus): 12x Room., 7x 2. Kor., 5x Gal., 3x Ef., Fil., 2. Tim. 1x Tiit., 1. Tim., 1. Kor. Sana ei esiinny lainkaan Kol., Filemon, 1. & 2. Tess. 
• Dikaiō (vanhurskauttaa): 15x Room., 8x Gal., 2x 1. Kor., 1x 1. Tim., Tiit. Sana ei esiinny lainkaan 2. Kor., Fil., Filemon, Kol., Ef. 

Voimme ottaa esimerkiksi myös pyhitys-sanaston:

• Hagios (pyhä): 21x Room., 15x Ef., 12x 1. Kor., 7x 2. Kor., 6x Kol., 1. Tess., 3x Fil., 2x Filemon, 2. Tim. 1x 1. Tim., Tiit. 
• Hagiadsō (pyhittää): 3x 1. Kor., 1x Room., Ef., 1. Tess., 1. Tim., mutta ei muualla. 
• Mielenkiintoista on se, että Galatalaiskirjeessä ei ole pyhitys-sanastoa lainkaan! 

Johnsonin pointti tulee tässä: mitä tämä kaikki nyt sitten kertoo? Vastaus: ei yhtään mitään! Sekin sanasto, jota kaikki pitävät tiukasti Paavalin lempisanastona, on levittäynyt hänen kirjeidensä välillä melko sekavasti. Kokonaisuudessaan pastoraalikirjeet sisältävät Paavalin sanastoa Roomalaiskirjettä lukuunottamatta aivan yhtä paljon kuin muutkin kirjeet. Liian vähälle huomiolle on jätetty se, miten paljon aihevalinta vaikuttaa sanastoon. Pastoraalikirjeiden kohdalla ”outoa” sanastoa esiintyy nimenomaan sellaisissa aiheissa, joita ei juuri käsitellä Paavalin ”aidoissa” kirjeissä.

Johnson ottaa vielä kaksi tärkeää nostoa:

1. Kirjeiden keskinäinen vertailu muuttuu paljon, jos se tehdään kirje kerrallaan. Roomalais- ja Galatalaiskirje, Korinttilaiskirjeet ja Tessalonikalaiskirjeet ovat keskenään hyvin samankaltaisia, mutta jos niitä verrataan muihin Paavalin kirjeisiin, ne erottuvat joukosta. 
2. Olisi ehkä syytä ottaa enemmän huomioon se tosiasia, että varhaisessa kirkkohistoriassa kukaan ei epäillyt pastoraalikirjeiden aitoutta, vaikka tällaisia huomioita nostettiin usein vaikkapa sen suhteen, ettei Paavali kirjoittanut kirjettä Heprealaisille. 

2) Kirjeiden taustalla olevat vastustajat

Yksi klassinen kritiikki kirjeiden aitoutta kohtaan oli siis se, että kirjoittajan vastustajat eivät selvästikään ole Paavalin ajalta, vaan heidän systeeminsä heijastelee myöhempää historiallista tilannetta. Baur esimerkiksi näki kirjeiden taustalla 2. vuosisadalla kukkaan puhjenneen gnostilaisuuden (erit. 1. Tim. 1:3; 6:20). Kuitenkin suurin osa nykytutkijoista on kyseenalaistanut tällaisen tulkinnan. Perus ongelmana on ollut se, että kun taustalla olevat ongelmat listataan yhteen (ylösnousemus on jo tapahtunut 2. Tim. 2:17-18; avioliiton ja tiettyjen ruokien kieltäminen 1. Tim. 4:3; asketismi 1. Tim. 4:8; lain noudattamisen tärkeys 1. Tim. 1:7; Tiit. 3:9; ympärileikkaus ja puhtaussäädökset Tiit. 1:10, 15), ne eivät suoranaisesti vastaa mitään yhtä tiettyä systeemiä. Siinä väitteessä, että kirjeiden tilanne hehkuisi 2. vuosisataa, on lisäksi sekin haaste, että jokainen kirjeissä mainittu ongelma löytyy itsenäisenä muista Paavalin kirjeistä (esim. 1. Kor. 7:1; 8:1-3; 15:17-19; Gal. 4:8-10; Kol. 2:20-22).

Lyhyesti sanottuna kirjeissä ei ole suoranaisesti mitään, mikä pakottaisi lukemaan tekstiä 2. vuosisadan ympäristössä.

3) Kirkko-organisaatio

Yksi iso epäilyn aihe on ollut se, että pastoraalikirjeiden kirkko-organisaatio näyttää kehittyneemmältä kuin mitä se oli Paavalin aikana 50-60-luvuilla. Johnsonin mukaan tämä vastaväite on todellisuudessa kaikkein heikoin vastaväite kirjeiden aitoutta vastaan, mm. seuraavista syistä:

• On väärin puhua ”pastoraalikirjeiden” kirkko-organisaatiosta, koska 2. Tim. ei puhu asiasta mitään ja Tiit. vain vähän ja silloinkin tilanne näyttää erilaiselta kuin 1. Tim. 
• Sekä maalaisjärjen että sosiologisten tutkimusten mukaan yhteisöt muuttuvat yksinkertaisimmista kohti monimutkaista, mutta mikään ei vaadi sitä, että tämä kehitys kestäisi vuosikymmeniä, vuosisadoista puhumattakaan. Tutkimukset ovat ise asiassa osoittaneet, että ellei yhteisössä synny miltei heti mekanismeja päätösten tekoon liittyen ja sosiaalista kontrollia, ne eivät elä kovinkaan kauaa. 
• Jos luemme Paavalin ”aitoja” kirjeitä, huomaamme, että Paavali viittaa samoihin virkoihin, kuin mistä puhutaan 1. Timoteuskirjeessä. Kuten kaikkien pitäisi tietää, varmasti aidon Filippiläiskirjeen alussa Paavali tervehtii seurakunnan kaitsijoita ja diakoneja (Fil. 1:1) eli nämä virat ovat oletettuna olemassa. Myös Roomalaiskirjeen 16. luvussa Paavali mainitsee Kenkrean seurakunnan diakonina toimineen Foiben. Lisäksi Paavali viittaa vahvemmin tiettyihin seurakunnan johtohenkilöihin, kun on joskus huomattukaan (Room. 12:8; 1. Kor. 6:2-6; 12:28; 16:15-17; Gal. 6:6; Kol. 4:17; 1. Tess. 5:12; Fil. 4:3). Näin ollen ajatus siitä, että Paavalin perustamissa seurakunnissa oltaisiin vain ”ajelehdittu” karsimaattisessa menossa löyhän apostolisen ohjeistuksen narun päässä ei vastaa kirjeissä olevaa kokonaisdataa. 
• Pastoraalikirjeistä huokuva tilanne on lähempänä Paavalin ajan seurakuntamallia kuin myöhempää 2. vuosisadan teksteissä näkyvää mallia (kuten Ignatioksen kirjeissä). 

Kaiken kaikkiaan todistusaineisto tukee pikemminkin varhaista kuin myöhäistä kirjoitusajankohtaa.

Lopuksi vielä muutama sana monien tutkijoiden suosimasta pseudonyymi-teoriasta.

Ongelmat pseudonyymi-teoriassa

Koska monien tutkijoiden mukana pastoraalikirjeet eivät ole oikeasti Paavalin kirjoittamia kirjeitä, ne ovat eräänlaisia pseudonyymisiä teoksia eli valheellisesti Paavalin nimiin laitettuja kirjeitä. Tätä väitettä tuetaan usein sillä huomiolla, että tämäntapainen kirjallisuus oli tunnettu jopa juutalaisten keskuudessa, kun erilaisia teoksia laitettiin edesmenneiden pyhien nimiin. Tällaisessa vertailussa on kuitenkin se syväongelma, että vaikkapa Mooses tai Heenok olivat eläneet kaukana menneisyydessä, kun taas Paavalin kohdalla tilanne oli täysin toinen: hän oli kuollut aivan hiljattain. Johnson pitääkin vähintään epäuskottavana sitä tyypillistä väitettä, että tämäntapainen pseudonyymisyys olisi toiminut Paavalin kohdalla. Sellainen kirjallisuus, joka myöhemmin todella vain laitettiin Paavalin nimiin (kuten 3. Korinttilaiskirje, kirje Laodikealaisille ja Paavalin & Senecan kirjeet) tunnistettiin universaalisti väärennökseksi ja nämä teokset hylättiin. Mutta mitään tällaista ei tapahtunut pastoraalikirjeiden kohdalla!

Ehkä suurin ongelma pastoraalikirjeiden aitouteen nihkeästi suhtautuvien parissa on ollut löytää järkevä ja sopiva historiallinen tilanne, jossa nämä kirjeet olisivat syntyneet. Baur toki löysi tällaisen tilanteen 2. vuosisadan gnostilaisuudesta, mutta harva tutkija seurasi häntä tällä polulla. Johnsonin mukaan tällaista tilannetta on ollut edelleen vaikea löytää/paikantaa. Loppuunkuluneet viittaukset ”paavalitraditioon” tai ”Paavalin seurakunnissa puhjenneisiin kriiseihin” ovat aivan liian ympäripyöreitä, eivätkä ne kerro mitään spesifiä historiallisesti. Ja vaikka Paavalin seurakunnat olisivat ajautuneetkin kriisiin, eikö tämä olisi tapahtunut pikemminkin käytännössä välittömästi apostolin kuoleman seurauksena?! Itse asiassa, kun me lopulta löydämme varhaiselta 2. vuosisadalta ”paavalimaisia kristittyjä”, kuten Ignatioksen ja Polykarpoksen, heidän teoksensa eivät anna mitään osviittaa mistään sukupolvi-kriiseistä.

Lisäksi Johnson kysyy, että mitä itsenäistä todistusaineistoa — pastoraalikirjeiden lisäksi — meillä on siitä, että oli ylipäätään olemassa Paavalilainen koulukunta? Meillä on paljon enemmän todistusaineistoa siitä, että Paavalin elinaikana hänen työtoverinsa olivat aktiivisessa työssä hänen elinaikanaan ympäri Rooman valtakuntaa kuin siitä, että he kirjoittelivat kirjeitä hänen nimissään hänen kuolemansa jälkeen.

Johtopäätös

Vaikka nuorille yliopisto-opiskelijoille tykitetään päivänselvänä tosiasiana näkemys, jonka mukaan pastoraalikirjeet eivät ole Paavalin itsensä kirjoittamia/sanelemia kirjeitä, olemassaolevat argumentit ovat todellisuudessa enemmän kuin ongelmallisia. Johnson toki painottaa vahvasti analyysinsä loppupuolella sitä, että hän ei ole pyrkinyt sinänsä todistamaan sitä, että Paavali todella kirjoitti pastoraalikirjeet; tämäntapainen ”todistaminen” on itse asiassa mahdotonta. Sen sijaan hän toteaa osoittaneensa, että argumentit kirjeiden aitoutta vastaan ovat niin virheellisiä, että nykykonsensuksen haastaminen on enemmän kuin tervetullutta ja järkevää. Loppupäätelmä löytyy sivulta 97:

- - jos kaikki vakiintuneet argumentit kirjeiden aitoutta vastaan osoittautuvat virheellisiksi – ja ne todellakin ovat osoittautuneet – niin silloin kirjeiden sijoittaminen Paavalin omaan aikaan tulee kaikkein parhaimmaksi hypoteesiksi.

Extra: Entä papyrus 46?

Noin vuodelta 200 peräisin oleva papyrus 46 on kaikkein vanhin olemassaoleva käsikirjoitus Paavalin kirjeistä. Papyruksesta kuitenkin puuttuu pastoraalikirjeet ja joskus kirjeiden aitouskeskustelussa tämä huomio nostetaan esiin väittäen, että se on yksi osasyy olla skeptinen kirjeiden aitoudelle. Tämän datan kanssa pitää kuitenkin olla paljon varovaisempi:

• Aivan yhtä varhainen papyrus, P32, sisältää otteita Tiituskirjeistä (1:11-15; 2:3-8). Tämä ei suoranaisesti ole argumentti Timoteuskirjeistä, mutta se on varma papyrusviittaus yhteen pastoraalikirjeeseen. 
• Vaikka P46 on laaja Paavalin kirjeiden kokoelma, siitä puuttuu myös 2. Tessalonikalaiskirje sekä kirje Filemonille, mutta se sisältää kuitenkin Heprealaiskirjeen. On mahdollista, että P46 kopioitiin tiettyä tarkoitusta silmälläpitäen eli siihen haluttiin kerätä vain Paavalin seitsemälle seurakunnalle lähetetyt kirjeet, eikä mukaan haluttu yksilöille osoitettuja kirjeitä. 
• Paavalin ”aidot” ja ”epäaidot” kirjeet eivät esiinny tasaisesti papyruslöydöissä. Esimerkiksi 2. Korinttilaiskirje on mukana P46:ssa, mutta se on muuten huonosti löydettävissä papyruksista, kun taas Efesolaiskirje on löydettävissä P46:n lisäksi myös 200-luvun P49:stä ja P92:sta. 
• Patristinen todistusaineisto on ainakin vuosisadan verran vanhempaa todistusaineistoa pastoraalikirjeiden, erityisesti 1. & 2. Timoteuskirjeen kohdalla. Olemme jo havainneet sen, että Polykarpos lainaa 1. Timoteuskirjettä vuoden 110 nurkilla. Lisäksi Tertullianuksella on käsissään Paavalin kirjeitä latinankielisinä käännöksinä 200-luvun taitteessa. 

Kokonaisuudessaan papyruslöydöissä esiintyvää ”hiljaisuutta” ei ole kovinkaan järkevä käyttää osana argumentteja pastoriaalikirjeiden aitoudesta keskusteltaessa.

Lisälukemista

Suosittelen aiheen kanssa painiville Daniel Wallacen kirjoittamia johdantoja, koska ne ovat helposti netissä kaikkien saatavilla. Tässä linkit kuhinkin pastoraalikirjeeseen:

• 1. Timoteuskirje: https://bible.org/seriespage/1-timothy-introduction-argument-outline#_ftnref5
• 2. Timoteuskirje. https://bible.org/seriespage/16-2-timothy-introduction-argument-and-outline
• Tiituskirje. https://bible.org/seriespage/17-titus-introduction-argument-and-outline

Suomeksi tämä Juha Mikkosen sepustelma on myös erinomainen tiivistelmä käsiteltävistä haasteista. 

KIRJALLISUUS

Fee, Gordon.

• 2007. Pauline Christology. An Exegetical-Theological Study. Baker Academic. 
• 2011 [1984]. 1 & Timothy, Titus. Understanding the Bible Commentary Series. Baker Books. 

Johnson, Luke Timothy. 2001. The First and Second Letters to Timothy. A New Translation with Introduction and Commentary. The Anchor Yale Bible.

Kuula, Kari; Nissinen, Martti; Riekkinen, Wille. 2003. Johdatus Raamattuun. Kirjapaja.