Charles E. Hill on Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden professori, jonka toimipaikkana on tällä hetkellä reformoitu teologinen seminaari Orlandossa, Floridassa. Itselleni hän on tullut tutuksi aiemmin mm. hänen yhdessä Michael Krugerin kanssa editoimasta kirjastaan The Early Text of the New Testament (2012).
Pääsyy siihen miksi tämä kirja esitellään tässä blogissa on yksinkertainen: se on oiva esimerkki siitä miten olennaista roolia varhaisten käsikirjoitusten tutkimus näyttelee monissa tärkeissä teologis-historiallisissa kysymyksissä. Yksi tällainen esimerkki on tutkimus liittyen neljän kanonisen evankeliumin vakiintumisprosessista varhaisina vuosisatoina. (Näin siitä huolimatta, että tämä osa-alue on vain pieni osa kirjan kokonaisargumenttia.)
Tämä neljän Uudessa testamenissa olevan evankeliumin historiallista valintaprosessia analysoiva kirja alkaa Dan Brownin Da Vinci - Koodi kirjan lainauksella. Kuvitteellisen hahmon professori Teabingin mukaan Raamatun kasasi yhteen Rooman keisari Konstantinus. Joitain vuosia sitten suuren yleisön tietoisuuteen kammettu (kauan kadoksissa ollut) Juudaksen evankeliumi oli kuin bensaa liekkeihin aihetta koskevassa keskustelussa. Selvä ja polttava kysymys nousi jälleen esiin: jos evankeliumeita oli liikkeellä kasapäin, miksi kirkko päätyi kanonisoimaan vain neljä?
Tähän kysymykseen on tietenkin vastattu eri tavoilla, mutta enemmän huomiota on saanut osakseen näkemys, jonka mukaan valintaprosessi oli vain seurausta poliittisesta taistelusta, joka päättyi tietyn ryhmän voittoon. Epäreilulla tavalla muut näkemykset hiljennettiin. Hillin kirjan ydin on pureutuminen tähän debattiin. Hän kirjoittaa johdannon lisäksi 11 lukua. Viitteistö löytyy kirjan perältä.
Luvussa 1 Hill antaa mielenkiintoista huomiota datalle, jota me saamme varhaisista papyruksista (ja joka on sisällöltään tärkein luku tämän blogin aiheen kannalta). Luvusta 2 eteenpäin Hill kuitenkin ajaa tutkija-autonsa toiselle ja kolmannelle vuosisasadalle kirkkoisä Irenaeuksen ja muutamien muiden henkilöiden aikaan ja alkaa siitä sitten pakittaa pikku hiljaa kohti varhaisempia vuosikymmeniä. Kirja antaa siis hyvän kattauksen kahden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuudesta aiheeseen liittyen.
Luku 1. On totta, että ”evankeliumi”-tittelillä varustettuja teoksia oli varhaisilla vuosisadoilla liikkeellä kymmeniä, vaikka määrä ei ole läheskään niin suui kuin Da Vinci -koodi antaa ymmärtää. Tähän lukumäärään vetoaminen ja sen kautta sanominen, että "neljällä kanonisella evankeliumilla ei voi olla erityisasemaa" on kuitenkin lähtökohtaisesti virheellinen peliliike. Näin mm. siksi, että jos me lähestymme kysymystä siitä mitkä muut evankeliumit voisivat edes periaatetasolla olla historiallisissa kysymyksissä vakavastiotettavuuden tasolla, niiden määrä laskee oleellisesti. Itse asiassa William Petersenin mukaan muiden evankeliumeiden määrä laskee tasan yhdeksään. Näin ollen ainoastaan vajaa 10 teosta olivat edes periaatteessa sellaisia, joilla olisi voinut teoriassa olla sellainen asema, että ne olisivat voineet kisata neljän kanonisen evankeliumin kanssa. Vetoaminen "kymmeniin teoksiin" on siis tässä kohden vain huono - joskin tavallinen - heitto.
Mutta mitä papyruslöydöt sitten kertovat tästä asiasta? Hill siteeraa mm. Bart Ehrmania ja James M. Robinsonia, joiden mukaan papyruslöydöt itse asiassa osoittavat, että moni muu evankeliumi olisi toisella vuosisadalla ollut paljon suositumpi kuin neljä kanonista evankeliumia. Hill ei usko tätä väitettä.
1800-1900-lukujen taitteessa ilmiömäisen suuri määrä vanhoja tekstejä löydettiin Oksyrkhynkhos-nimisestä kaupungista etelä-Egyptistä (muutaman kilometrin päässä Niili-joesta ja noin 200km kaakkoon nykyisestä Kairosta). Noin 500 000 papyruksen palaa odottaa edelleen tutkijaansa ja vain yksi prosentti tästä kasasta on saatu julkaistua. Uuden testamentin papyruksista noin puolet on löydetty juuri täältä. Hill tiivistää, että jos me puhumme neljästä kanonisesta evankeliumista, meillä on olemassa seitsemästä neljääntoista papyrusta (joko yhdestä tai useammasta evankeliumista) ennen vuotta 200. Näitä ovat P4 (Luuk.), P5 (Joh.), P52 (Joh.), P64+67 (Matt.), P66 (Joh.), P75 Luuk. & Joh.), P77 (Matt.), P90 (Joh.), P103 (Matt.), P104 (Matt.), P108 (Joh.) ja P109 (Joh.).
Verrattuna muihin teoksiin, kanoniset evankeliumit ovat edustettuina määrältään noin 3:1. Ja huomaa: tämä on totta Egyptissä, joka oli juuri kaikkein rehevin kasvualusta muunlaisille "kristinuskon muodoille"! Hill siis osoittaa, että jos pitäydymme tutkijoiden enemmistönäkemyksissä (koskien ajoituksia), niin väite, jonka mukaan papyruksia olisi muista evankeliumeista löydetty varhaisilta vuosisadoilta enemmän kuin neljästä kanonisesta evankeliumista, ei pidä paikkansa.
Mutta laskeminen ei ole ainoa tapa arvioida teosten suosiota. Uudempi tutkimus on alkanut kiinnittää yhä enenemissä määrin huomiota siihen, että käsikirjoituksista itsestään on löydettävissä viitteitä liittyen niiden käyttötapaan. On esimerkiksi tunnettu fakta, että neljää kanonista evankeliumia kopioitiin juurikin koodekseihin eli kirjamuotoon, ei kääröön. Esimerkiksi Larry Hurtado on kirjassaan The Earliest Christian Artifacts: Manuscripts and Christian Origins (2006) argumentoinut, että teoksen kopioiminen koodeksiin oli osoitus siitä, että sitä pidettiin Kirjoituksina. Se mikä monelta tutkijaltakin on jäänyt huomaamatta (tai ainakin sanomatta muille) on se, että Tuomaan evankeliumin kolmesta olemassaolevasta käsikirjoituksesta (P.Oxy 1, 654, 655) vain yksi on koodeksimuodossa (P.Oxy 1). Myös monia muita evankeliumeita kopioitiin monesti kääröön. Hill tekee nopeita laskutoimituksia ja päätyy siihen, että olemassaoleva data asettaa kanoniset evankeliumit enemmistöön suhteessa muihin teoksiin noin 9,5 : 1 -asetelmalla. Esimerkiksi kahdesta Marian evankeliumia sisältävästä papyruksesta toinen on käärö ja toinen on ns. miniatyyri eli se on niin pieni, että sitä ei oltu kopioitu julkiseen, vaan yksityiseen lukemiseen. Kanoniset Uuden testamentin teokset ovat kuitenkin suurelta osin suurempia teoksia eli ne kopioitiin nimenomaan seurakunnan julkista tilaisuutta silmällä pitäen.
Näin ollen papyrustutkimus ei anna mitään tukea väitteelle, että neljälle kanonisella evankeliumilla olisi ollut varteenotettavia kilpailijoita. Tekstikritiikistä kiinnostuneiden kannattaakin lukaista eritoten kirjan luku 1.
Luku 2. Hill siis siirtyy historiallisten tekstien analysoimisessa 100-luvun loppupuolella vaikuttaneen Irenaeuksen kirjoituksiin, josta hän alkaa pakitella taaksepäin seuraavissa luvuissa. Hillin mukaan Irenaeuksen kuuluisan neljän evankeliumin puolustustekstiä ei voida tulkita siten, että Irenaeus itse olisi valinnut nämä neljä evankeliumia, vaan sen sijaan Irenaeus ainoastaan puolustaa olemassaolevaa näkemystä tai traditiota. (Samaa on painottanut mm. huomattava evankeliumitutkija Graham Stanton 2004, luku 3).
Irenaeus ei ollut yksin. Samalla tavalla 200-luvun alussa kirjoittanut Hippolytos (Roomassa tai Vähä-Aasiassa) puhuu selvästi neljästä evankeliumista arvovaltaisina kirkon teoksina. Tertullianus teki samoin Pohjois-Afrikassa ja Origenes Egyptissä (ja myöhemmin Kesareassa). Origenes myös viittaa selvästi aiempaan traditioon. Dionysius alexandrialainen puhuu myös vuoden 251 kirjeessään neljästä evankeliumista: Matteuksesta, Markuksesta, Luukkaasta ja Johanneksesta. Kyprianos Karthagolainen puolestaan lainaa ainoastaan neljää kanonista evankeliumia ja hän vertaa niitä paratiisissa olleeseen neljään jokeen. Piispa Victorinus asui nykyisessä Ptuj-nimisessä kaupungissa ja hän kuoli marttyyrina. Hän kirjoitti useita kommentaareja ja yhdessä niistä hän puhuu neljästä evankeliumista. Eusebiuksen tallettama kertomus Marinus Kesarealaisen viimeisistä tunneista ennen marttyyrikuolemaan 260-luvulla on osoitus siitä miten neljä evankeliumia oli koottu yhtien kansien sisälle, eikä mitään riitaa näyttänyt olevan niiden arvovallasta.
Kun Diocletianus vainosi kristittyjä vuonna 303, eräs Euplus-niminen kristitty antoi itsensä ilmi ja käveli kuolemaansa mukanaan neljä evankeliumia, jotka hän oli saanut ”Herralta Jeesukselta Kristukselta, Jumalan Pojalta”. Kertoman mukaan hän luki Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeista. Eusebiuksen kirjoittaessa Kirkkohistoria-teostaan 300-luvulla asia oli aivan selvä ilman minkäänlaisia kysymysmerkkejä. Neljä evankeliumia olivat siis laajassa suosiossa 200-300 luvuilla ja tämä oli totta laajalla maantieteellisellä alueella.
Luku 3. Tämä luku antaa tarkempaa historiallista kuvausta Irenaeuksen kirjoituksille ja se valaisee sitä tilannetta johon Irenaeus joutui ottaa kantaa. Gnostilaiset ryhmät joita Irenaeus vastusti eivät olleet edes monoteisteja! Hill myös huomauttaa, että missään Irenaeus ei käske tuhoamaan vastustajien teoksia.
Alexandriassa elänyt kristitty älykkö Klemens Alexandrialainen piti selvästi neljää evankeliumia kanonisessa arvossa. Hän lainaa niitä noin 120x enemmän kuin muita teoksia. (Matteusta 757x, Luukasta 402x, Johannesta 331x ja Markusta 182x.) Hän myös toteaa, että Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit ovat ”neljä evankeliumia, jotka on välitetty meidän käsiimme”. Tämä on huomattavaa, koska Klemens asui aivan eri maantieteellisellä alueella kuin Irenaeus.
Hill käsittelee myös melko kattavasti tunnettua Serapionin kommenttia liittyen Rhossuksessa olevan seurakunnan toimintaan, jossa väitteen mukaan luettiin Pietarin evankeliumia. Tässä kuumahkossa debatissa on tiivistettynä kyse siitä, että useat tutkijat uskovat, että (a) Rhossuksen seurakunta oli jo jonkin aikaa lukenut Pietarin evankeliumia arvovaltaisena evankeliumina, (b) he eivät ehkä tienneet mitään neljästä kanonisesta evankeliumista ja (c) Serapion ei vastustanut Pietarin evankeliumia vetoamalla neljään kanoniseen evankeliumiin, vaan koska hän löysi sieltä teologia ongelmia uskon säännön valossa.
Hill kuitenkin haastaa tämän tulkinnan ja mielestäni hän tekee sen hyvin. Tekstit itse asiassa kuvaavat tilannetta, jossa jotkut ulkopuoliset olivat hiljattain suositelleet teosta seurakunnalle, eikä mikään viittaa siihen että teosta oltaisiin luettu julkisissa jumalanpalveluksissa. Pietarin evankeliumia ei kohdeltu seurakunnassa arvovaltaisena teoksena. Hill myös muistuttaa, että Serapion oli Teofilos Antiokialaisen seuraaja, ja hän oli aiemmin koonnut yhteen neljän evankeliumin harmonian (joskus vuosina 170-180). Lisäksi tunnettu Muratorin fragmentti 170-luvun tienoilta on oma vahvistus sille, että neljällä evankeliumilla oli arvovaltainen asema jo ennen Irenaeuksen kirjoituksia. (Fragmentin ajoitus on kyseenalaistettu ja joidenkin mukaan se on peräisin 300-luvulta. Tällainen vaatimus perustuu kuitenkin väärinkäsityksiin. Varhaisen ajoituksen puolesta ks. Metzger 1997, 191-200; eritoten Ferguson 1982; 1993 ja Hill 1995.) Näin ollen väitteet siitä, että Irenaeus olisi ollut tämän päätöksen takana ei toimi. Historiallinen data osoittaa, että aiemmin jo Klemens Alexandrialainen, Teofilos, Serapion ja Muratorin fragmentti pitivät neljää kanonista evankeliumia arvovaltaisina. Otan tässä kohden hieman pidemmän lainauksen Hilliltä, joka tiivistää hyvin hänen pointtiaan:
Irenaeus Galliassa [Gaul], Klemens Alexandriassa, Teofilos ja Serapion [Syyrian] Antiokiassa ja Muratorin kaanonin kirjoittaja Roomassa (tai sen lähettyvillä) ovat kaikki hyvin laajalla maantieteellisellä alueella, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kirkolla on neljä arvovaltaista evankeliumia. Mitä tämä yhtenäisyys mahtaakaan sanoa kaikista niistä seurakunnista, jotka jäävät maantieteellisesti näiden paikkojen välimaastoon? Me tiedämme, että kristityt lukivat muitakin teoksia kuin neljää kanonista evankeliumia ja muita kaanonissa nyt olevia teoksia. Lähellä toisen vuosisadan vaihdetta Pietarin evankeliumi nousi esiin Rhossuksessa [kylä Antiokian lähettyvillä] ja se tuli Serapionin näköpiiriin, joka tuli vieralemaan sinne Antiokiasta. Mutta Klemens Alexandriassa, Irenaeus Galliassa tai Muratorin kaanonin kirjoittaja Italiassa eivät koskaan mainitse tätä teosta. Klemens sitä vastoin tietää ja jopa lainaa muutaman rivin Heprealaisten evankeliumista ja hän tietää joidenkin lukevan Egyptiläisten evankeliumia, mutta kumpaakaan näistä ei mainita Irenaeuksen, Serapionin tai Muratorin kaanonin teksteissä. Matkustaessaan Vähä-Aasiassa, Roomassa ja Galliassa Irenaeus törmäsi Valentinolaisen Totuuden evankeliumiin ja Setiläistä gnostilaisuutta edustavaan Juudaksen evankeliumiin, mutta Klemens, Serapion tai Muratorion kaanon eivät mainitse kumpaakaan näistä. Erilaisia evankeliumeja tupsahteli esiin läpi toisen vuosisadan monissa paikoissa, mutta ainoat evankeliumit, jotka kaikki nämä kirjoittajat tunsivat olivat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. (s. 99-101.)
Luku 5. Historia osoittaa selvästi myös sen, että jotkut kasasivat neljästä kanonisesta evankeliumista yhden harmonisen kokonaisuuden. Yksi näistä oli 170-luvulla Tatianos (unohtamatta edellämainittua Teofilos Antiokialaista), joka teki työnsä (tod. näk.) syyriankielellä, josta se käännettiin kreikaksi. (Syyriassa siis ensimmäinen syyriankielinen versio evankeliumeista ei ollut niiden yksittäiset käännökset, vaan niiden harmonia.) On huomattava, että tämä tapahtui jälleen kerran ennen kuin Irenaeus kirjoitti mitä kirjoitti.
Tämän lisäksi meillä on varhaisia käsikirjoituksia, joissa kaksi tai useampia kanonisia evankeliumeita laitettiin vierekkäin samojen kansien sisälle. Esimerkiksi P45 sisälsi kaikki neljä evankeliumia ja Apostolien teot. P75 sisälsi ainakin Johanneksen ja Luukkaan evankeliumin. Yleisen näkemyksen mukaan Papyrukset 4, 64 ja 67 ovat alunperin samasta koodeksista ja se on sisältänyt ainakin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin. Tällaista projektia ei tapahtunut muiden evankeliumeiden kohdalla. Tämä antaa omanlaista tukea sille, että neljällä evankeliumilla oli arvovaltainen asema.
Luku 6. Tämä luku keskittyy Justinos Marttyyriin. Justinos on ensimmäinen kirjallinen lähde, jossa mainitaan seurakuntien lukevan sunnuntaisin sekä Vanhan testamentin Kirjoituksia että evankeliumeita rinnakkain. Justinoksen teosten tarkasti tutkittu data osoittaa, että hän tuntee erityisesti neljä evankeliumia: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen. (Samoilla linjoilla on mm. Metzger 1997, 143-48.)
Luku 7. Tämä luku pysyttelee edelleen Justinos Marttyyrissa, mutta nyt huomio on siinä miten hänen teoksensa olettavat, että evankeliumit oli kohtuullisen helposti saatavilla siten, että ulkopuolisetkin pääsivät niihin tarvittaessa käsiksi. Esimerkiksi kristinuskon kovaääninen vastustaja Kelsos viittaa kirjoituksissaan (vuosien 160-180 välillä) kaikkiin neljään evankeliumiin. Kelsoksen projekti siis osoittaa, että kun hän halusi tutkia kristittyjen teoksia, hän kääntyi neljän evankeliumin puoleen.
Tämän lisäksi teos nimeltä Totuuden evankeliumi (todellisuudessa hyvin erilainen teos kuin kanoniset evankeliumit!), joka on Valentinialainen gnostilainen teos ehkä vuoden 150 nurkilta, sisältää teksiä joka osoittaa kirjoittajan tuntevan miltei koko Uuden testamentin kirjallisuuden. Siinä lainataan selkeästi Matteusta ja Johannesta, Markuksen ja Luukkaan kohdalla asia on hieman kyseenalainen. Seuraava lista osoittaa yhtäläisyydet:
- Matt. 5:48 // 1.3.27, 24-25
- Matt. 11:25 // 19.25
- Mark. 14:24 // 20.15-16
- Luuk. 2:46-49 // 19.19-20
- Joh. 3:19 // 3.24-25
- Joh. 10:3-4 // 21.33-34; 22.21-22
- Joh. 11:37 // 30.15-16
Luku 8. Tässä luvussa Hill kiinnittää huomiota kolmeen muuhun teokseen, jotka syntyivät toisen vuosisadan puolivälin paikkeilla ja argumentoi, että ne tukevat ajatusta neljän kanonisen evankeliumin suositusta asemasta tänä aikana. Jaakobin salainen kirja (The Apocryphon of James) on kritiikkiä eritoten Johanneksen evankeliumin tiettyjä teemoja vastaan, mutta kirjoittaja viittaa myös Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeihin. Teos vain yrittää vakuuttaa lukijaansa siitä, että se kykenee tarjoamaan parempaa ja salaista informaatiota. On mielenkiintoista, että kirjoittaja ei edes yritä kyseenalaistaa sitä, etteikö Jeesuksen opetuslapset olisi koskeneet häntä ja tunteneet häntä läheisesti tai etteivätkö he olisi välittäneet Jeesuksen sanoja seurakunnalle. Tätä ei kyseenalaistettu. Kaikin puolin teos olettaa neljän evankeliumin arvovallan seurakunnissa, mutta se vain pyrkii haastamaan sen laadultaan.
Toinen teos on Apostoleiden kirje (Letter of the Apostles), joka edellämainitun teoksen tavoin keskittyy Jeesuksen puheisiin hänen ylösnousemuksena jälkeen. Se käyttää vahvasti Johanneksen evankeliumia, kuten myös Matteusta ja Luukasta ja vähän Markusta. Tämäkin teos olettaa neljän evankeliumin olleen arvovaltaisessa asemassa seurakunnissa toisen vuosisadan puolivälissä. Kolmas esimerkki, Tuomaan lapsuusevankeliumi (joka oli jonkinlainen aikansa viihdekirja) olettaa neljän evankeliumin ja monen muun Uuden testamentin teoksen aseman. Nämä kolme teosta ovat kaikki ajalta ennen Justinos Marttyyrin kirjoituksia ja ne osoittavat siten neljän evankeliumin arvovaltaisen aseman puolesta jo toisen vuosisadan alkupuolella.
Luku 9. Tämä luku keskittyy ns. apostolisiin isiin. Luvussa on paljon kritiikkiä helmut Koesterin metodologiaa vastaan, jonka mukaan me emme voi sanoa apostolisten isien lainanneen evankeliumeita ellemme ensin pysty osoittamaan, että teksti ei ole voinut tulla mistään muualta. Näin ollen jos joku on esimerkiksi lainannut Uuden testamentin tekstiä kohtuu vapaasti, lainausta ei voikaan enää yhdistää Uuden testamentin teksiin, koska se eroaa siitä liian paljon. Tällainen metodologia ei toimi varsinkin kun me tiedämme, että tänä aikana lainaaminen oli hyvin vapaata (viittaus John Bartoniin, ks. myös Hurtado 2001). Esillä on mm. kirje Diognetukselle (140-50 jKr., by Polykarpos?) jossa viitataan Matteukseen ja Johannekseen. Polykarpoksen kirje Smyrnaan viittaa ainakin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumiin ja mahdollisesti Johannekseen. Ignatios Antiokialainen kirjoitti kuuluisat seitsemän kirjettä pakotetulla matkallaan Vähä-Aasiasta Roomaan tapettavaksi marttyyrina (noin vuonna 107). Hill argumentoi, että kirjeistä voidaan löytää viittauksia Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeihin.
Luku 10. Tämä luku keskittyy tunnetun kaverin Papiaksen kirjoituksiin. Tivistettynä Hill tekee väitteen, jonka mukaan Papias todella tunsi neljä kanonista evankeliumia. (Olen muualla avannut enemmän Papiaksen merkitystä ja hänen kadonneen teoksensa sisältöä.) Jo siis noin vuoden 100 tienoilla evankeliumeihin viitataan nimellä ja niiden syntytavasta kirjoitetaan. Papias mainitsee nimeltä Markuksen ja Matteuksen, mutta monet tutkijat ovat osoittaneet hänen tunteneen myös Luukkaan ja Johanneksen (Johanneksesta ks. edellämainitsemani teksti). Hill esittää luvussa teknisen argumentin väitteelle, että Eusebius ei lainaa Papiaksen mielipidettä Luukkaasta ja Johanneksesta, koska hän on tehnyt niin jo aiemmin teoksessaan (3.24-5-16). Luvun pointti on kuitenkin sanoa, että Papias, joka kirjoitti ehkä vuoden 120 tuntumassa, tuntee neljä evankeliumia, mutta hänellä on käytössään jopa varhaisempia lähteitä.
Luku 11. Tämä luku on johtopäätös, jossa Hill vetelee langanpäät yhteen. Hänen lopputulemansa kysymykseen ”kuka valitsi evankeliumit?” on tässä: ei kukaan, ne valitsivat itse itsensä. (Samoin Bruce Metzger.) Olemme jo huomanneet, että keskittyminen Konstantinukseen 300-luvulla on aivan väärä paikka pohtia tätä asiaa. Hill muistuttaa, että mitään isoa kirkolliskokousta ei pidetty ennen vuotta 150 ja silti lähteet osoittavat, että neljä evankeliumia olivat laajassa käytössä eri seurakuntien keskuudessa.
Mutta on myös muita kysymyksiä joihin meidän pitäisi vastata. Miksi neljä?! Me tiedämme, että Markion valitsi Roomassa toisen vuosisadan puolivälissä vain yhden evankeliumin (Luukas, joskin muokattuna). Tatianos puolestaan teki neljästä evankeliumista yhden harmonisen kokonaisuuden. Monet muut taas ottivat neljän evankeliumin rakenteet, mutta lisäsivät niihin muita kertomuksia ja kirjoittivat uusia teoksia (monet gnostilaiset). Miksi siis kirkko päätyi kannattamaan neljää itsenäistä evankeliumia yhdessä siitä huolimatta, että tämä oli paljon alttiimpi kritiikille kuin esimerkiksi vaihtoehto pitää vain yhtä evankeliumia? (Kristityt olivat hyvin tietoisia evankeliumeiden välisistä eroista.) On myös muistettava, että meillä ei ole tiedossa kokoelmia, joissa olisi ollut muita evankeliumeita, eikä kukaan koskaan tehnyt harmoniaa esim. seitsemästä evankeliumista.
Hill kirjoittaakin, että kysymys ”miksi” on sama kuin jos me kysyisimme ”miksi valitsit vanhempasi?” On myös huomattava, että hyvin moni kirjassa analysoitu lähde painottaa sitä, että evankeliumit oli ”välitetty” uskoville: ne eivät puhu siitä että ne olisi ”valittu”. Tämä kieli löytyy mm. Irenaeukselta, Muratorin fragmentista, Serapionilta, Klemens Alexandrialaiselta, Justinos Marttyyrilta ja Apostolien kirjeestä. Kyseessä on välitetty tieto arvovallasta.
J. K. Elliotin ja James Cassidyn kirja-arviossa esitettyihin kommentteihin on helppo yhtyä. Hillin kirja toimii hyvänä vasta-aineena median ja jopa joiden tutkijoiden usein ylipainottamille ja vääristyneille näkemyksille neljän evankeliumin historialliseen arvovaltaan ja valintaan liittyen.
* Lue myös Peter M. Headin kirjaesittely (2010) täältä.
* Hillin lyhyt kirjoitus aiheeseen liittyen löytyy täältä.
MUITA MAINITTUJA LÄHTEITÄ
Cassidy, James. J. 2011. Kirja-arvio. Westminister Theological Journal 73. Sivut 381-84.
Elliot, J. K. 2011. Kirja-arvio. Book notes / Novum Testamentum 53. Sivut 417-18.
Ferguson, E.
- 1982. ”Canon Muratori: Date and Provenance,” Studia Patrsistica 17. Sivut 677-83.
- 1993. ”Review of Geoffrey Mark Hahneman, The Muratorian Fragment and the Development of the Canon,” JTS 44. Sivut 691-97.
Hurtado Larry W.
- 2001. ”The New Testament in the Second Century: Text, Collections and Canon.”
- 2006. The Earliest Christian Artifacts: Manuscripts and Christian Origins. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
Stanton, Graham. N. 2004. Jesus and Gospel. Cambridge: Cambridge University Press
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti