ILMESTYSKIRJA: Näkemys Jumalasta Uusiksi! 2/2

Tämä kirjoitus jatkaa siitä mihin edellinen kirjoitus jäi. 


3 Kuvaus Jeesuksesta

Käsittelen tässä rytäkässä lyhyesti Johanneksen kuvausta Jeesuksesta messiaana Daavidin jälkeläisenä, jakeissa 1:5-6 olevia tekstivariantteja ja Johanneksen antamaa doksologiaa Jeesukselle. Tässä vielä viittauksen apuna teksti, jota käsittelen:

"4. Johannes seitsemälle Aasian seurakunnalle: Armo teille ja rauha häneltä, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, ja niiltä seitsemältä hengeltä, jotka ovat hänen valtaistuimensa edessä, 5.  ja Jeesukselta Kristukselta, uskolliselta todistajalta, häneltä, joka on kuolleitten esikoinen ja maan kuningasten hallitsija! Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä 6. ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti! Amen." (1:4-6, 1938-käännös.)

Kuningas! Ja Daavidin jälkeläinen

Ilmestyskirjassa Jeesusta kuvataan tavalla, joka tekee hyvin selväksi, että hän on Israelin odotusten täyttymys. Hän on kansan Kuningas, joka polveutuu Juudan ja Daavidin sukukunnasta (3:7; 5:5; 22:16, ks. 1. Moos. 49:8-12; 2. Sam. 7). Tämä teema on tuttu muuallakin Uudessa testamentissa mm. Matteuksella (1:1-17) ja Paavalilla (Room. 1:3). Joka tapauksesa jakeen 5 sisältö Jeesuksesta uskollisena todistajana, kuolleistanousseiden esikoisena ja maan kuningasten hallitsijana on linkitetty Psalmiin 89 (ks. 89:27, 37). Psalmi puhuu Daavidmaisesta kuninkaasta, joka hallitsisi Jumalan kansaa ulottaen valtansa suurelle alueelle: tämä lupaus tulkittiin juutalaisuudessa messiaanisesti. Psalmin 89 lisäksi Jeesus uskollisena todistajana heijastaa Jeesuksen kuolemaa ristillä: ainakin jakeissa 2:10, 13 todistamisen teema liittyy nimenomaan kuolemaan. (Ajatus Messiaasta leijonana löytyy esim. Esran Ilmestyksestä (4 Esra, 11-12.) eli vertauskuva oli tuona aikana hyvin tuttu.)


Tekstikriittiset ongelmat jakeissa 1:5-6

Sitten tekstikritiikkiin! Jakeet 5-6 ovat tässä tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten pienessä tilassa voi olla yhteenpakattuna useita variantteja, mutta jotka eivät kuitenkaan muuta tekstin sanomaa mitenkään olennaisesti. Esittelen näistä kolme olennaisinta: yksi myöhempi variantti saa vielä odottaa muutaman minuutin. Jakeessa 5 on ensinnäkin miltei peräkkäin kaksi pientä varianttia, jotka täytyy mainita. 


(1) Kirjoittaako Johannes, että Jeesus rakastaa meitä (1938-käännös), vai että Jeesus rakasti meitä (King James -käännös)? Käsikirjoitukset suosivat selvästi suomalaista käännöstä (mm. P18, א, A, C), eikä jälkimmäisellä ole tarjota kovinkaan hyviä käsikirjoituksia vastapainoksi. (P18 on muuten noin 300-luvulta ja se sisältää ainoastaan tämän kirjeen jakeet 1:3-7!) Jotkut myöhemmät kopioitsijat selvästi halusivat laittaa lauseen sopimaan sitä seuraavaan lauseeseen, joka on menneessä muodossa. Tämä on kuitenkin juuri sama ajatus, jonka löydämme Paavalilta Galatalaiskirjeestä (2:20): Jeesus on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni! Tämä johtaakin meidät suoraan tähän aiheeseen.

(2) Kirjoittaako Johannes, että Jeesus on vapauttanut (λύσαντι) meidät synneistä (mm. 1938-käännös), vai että hän on puhdistanut (λούσαντι) meidät synneistä (mm. King James -käännös). Kuten lukija näkee, vain yksi kirjain (ο) erottaa nämä kaksi varianttia toisisistaan. Ensinmainitun variantin taustalta on löydettävissä parempia käsikirjoituksia (mm. P18, א, A, C, useita minuskeleja ja varhaisia käännöksiä). Lisäksi tämä variantti sopii paremmin jakeen asiayhteyteen, erityisesti, koska kuningaskunnaksi tekeminen on selvä viittaus Exodukseen, hetkeen, jolloin Jumala vapautti kansansa orjuudesta. (Näin Metzger, Fee, Aune.)

(3) Kolmas varintti löytyy jakeen 6 lopusta. Tässä jakeen kaksi päävarianttia:

• αὐτῷ ἡδόξα καὶ τὸ κράτος εἰς τοὺς αἰῶνας ἀμήν // Hänelle kunnia ja voima ikuisiksi ajoiksi, aamen!
• αὐτῷ ἡδόξα καὶ τὸ κράτος εἰς τοὺς αἰῶνας τῶν αἰώνων ἀμήν // Hänelle kunnia ja voima iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen! (Näin mm. 1938-, 1992- ja King James -käännökset)

Nyt tilanne on hieman hankalampi. Metzger antaa pidemmälle lisäykselle τῶν αἰώνων C-lukutavan eli kohta on hyvin ongelmallinen ja Nestle-Alandissa pidempi versio on hakasuluissa [] osoittaen sen epävarmuutta tekstissä. 

P18, A, P, noin 30 minuskelia ja eräs koptinkielinen muoto tukevat lyhyempää muotoa eli niissä ei ole mukana sanoja τῶν αἰώνων. Nämä sanat ovat kuitenkin läsnä isossa kasassa käsikirjoituksia, kuten א, C, 046 ja monissa varhaisissa käännöksissä. On hankala sanoa jäivätkö sanat kopioimatta vahingossa, vai lisättiinkö ne tekstiin. Koska pidempi muoto esiintyy kirjeessä myöhemmin 11x (1:18; 4:9, 10; 5:13; 7:12; 10:6; 11:15; [14:11] 15:7; 19:3; 20:10; 22:5) olisi kiusaus ajatella, että Johannes on maininnut sen 12x. Toisaalta jos se ei ole ollut mukana tässä jakeessa, sen lisääminen näiden esimerkkien mukaiseksi olisi melko helppo uskoa (näin Aune, joka suosii lyhyttä lukutapaa). Lukija voi tässä kohden päättää itse.

Painotan tässä kohden sitä, että nämä kolme esimerkkiä valaisevat melko hyvin mitä tekstikriittinen työ hyvin usein on. Variantteja on paljon, mutta muuttavatko ne tekstin merkitystä olennaisesti?! Onko väliä rakastiko Jeesus meitä, vai rakaastako hän edelleen? Ja miksi menneestä aikamuodosta pitäisi seurata, että hän ei rakasta enää?! Ja onko lopulta väliä, onko meidät vapautettu vai puhdistettu, koska molemmat ovat saman asian erilaisia painopisteitä? Ja onko niin nuukaa, ylistettiinkö Jeesusta ikuisesti vai iankaikkisesta iankaikkiseen?! Alkuperäisen tekstin selvittämisen kannalta tällä on väliä. Mutta variantit eivät millään tavalla muuta teologista kokonaisuutta.


Doksologia Jeesukselle

On aika siirtyä nopeasti eteenpäin. Teknisesti sanottuna jakeissa 1:5-6 meillä on käsissämme doksologia, joka on osoitettu (yllättävästi) Jeesukselle. Sana doksologia kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta se perustuukin kreikankielen sanaan "doksa", joka käännetään yleensä kunniana tai kirkkautena. 

Perusajatus ja -muoto tällaisessa doksologiassa juutalaisessa kontekstissa on osoittaa kunnioitusta ja palvontaa Jumalalle. Ajatus on siis sanoa suurinpiirtein "sinulle/Hänelle olkoon kunnia ikuisesti, aamen”. Tavallisesti juutalaiset käyttivät tällaisia doksologioita lopettaessaan esimerkiksi rukouksensa tai kirjeensä. Esimerkiksi hyvin samalta ajanjaksolta oleva teos 4. Makkabilaiskirja päättyy näin:

...jolle [Jumalalle] kuuluu kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, Amen. (18:24, Anderson. s. 564)

Näin ollen, jos me löydämme tällaisen juutalaisen doksologian, joka osoitetaankin yhtäkkiä Jeesukselle, meillä on käsissämme teologisesti ottaen hyvin merkittävä osoitus Jeesuksen asemasta varhaiskristillisyydessä. (Ks. Bauckham 1992.) Kristittyjen teoksissa oli kuitenkin tässä asiassa erilaisia variaatioita. Usein varhaiskristityt lisäsivät Jumalalle osoitettuun doksologiaan sanat ”Jeesuksen kautta”. Juuri näin Paavali tekee Roomalaiskirjeen lopussa:

”Jumalan, ainoan viisaan, olkoon kunnia Jeesuksen Kristuksen kautta, aina ja iankaikkisesti. Amen.” (16:22)

Näin ollen tämä doksologia toimisi aivan hyvin ilman lisäystä Jeesuksesta, mutta Paavali on kuitenkin asettanut Jeesuksen sen sisältöön. (Olen jo osoittanut, että Paavalille Jeesus on osa Jumalan identiteettiä.) Nyt Johannes tekee asian kuitenkin vielä selvemmäksi:

"Hänelle [Jeesukselle], joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti! Amen."

Uudessa testamentissa on ainoastaan kaksi muuta esimerkkiä samanlaisesta doksologiasta, jonka kohteena on pelkästään Jeesus: 2. Tim. 4:18 ja 2. Piet. 3:18. Tämä osoittaa, että tapa oli hyvin laajalle levinnyt, koska näiden dokumenttien taakse kätkeytyy eri kirjoittaja, eri maantieteellinen paikka ja siten eri kohdeyleisö. Kuten eräs tutkija tiivistää:

"Jos doksologia on selvä merkki palvonnan kohteena olemisesta, silloin pelkästään Kristukselle osoitettu doksologia jakeissa 1:5-6 osoittaa, että häntä lähestytään kuten Jumaluutta." (Witherington, s. 30.)  

Juuri näin. Mutta jotta asia ei jäisi epäselväksi, Johannes tekee sen selväksi muillakin konsteilla.


3.1 Jeesus palvonnan kohteena (!)

Lukija on varmasti jo ymmärtänyt, että Ilmestyskirja antaa meille hyvin mielenkiintoisen ikkunan ensimmäisen vuosisadan kristittyjen näkemyksiin koskien Jeesuksen suhdetta Isä-Jumalaan. Mutta nyt haluan kehottaa jokaista pohtimaan millaisessa tilanteessa tämä tapahtuu. Koko kirja on nimittäin rajua polemiikkia epäjumalanpalvelusta vastaan: kristittyjen tulee olla tarkkana, etteivät he palvo ketään eikä mitään muuta kuin Jumalaa,  eivät enkeleitä (19:10; 22:8-9), eivät petoa tai lohikäärmettä (13:4-8, 11-15; 14:9-12; 16:2; 19:19-20), vaan ainoastaan Jumalaa (14:6-7; 15:4; 19:4). Jokainen ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen ymmärsi miksi tällainen oli vahvasti kiellettyä. Siksi, että

juutalaisessa traditiossa palvonta on läheisesti linkitetty monoteismiin. Ainoaa todellista Jumalaa tulee palvoa ja Hän on ainoa, jota voitiin palvoa. Näin siitä syystä, että palvominen tarkoittaa sitä, että Jumalan ainutlaatuinen jumalallinen identiteetti tunnistetaan. Juutalaisessa uskonnollisessa toiminnassa juuri palvonta erottaa Jumalan muista olennoista, olivatpa ne sitten miten korkeita tahansa, koska ne olivat luotuja ja siten Hänen hallintansa alaisuudessa. (Bauckham 2007, 243.)

Johannes on siis hyvin tarkka siitä, että palvominen tapahtuu juutalaisen monoteismin sisällä (=usko vain yhteen Jumalaan). Mutta huomaa: tässä kontekstissa Jeesus kuitenkin asetetaan palvonnan kohteeksi Isän rinnalle! Seuraavat yksinkertaiset mutta paljon puhuvat kohdat tulee ottaa huomioon.

Ensinnäkin, kirjan ilmestyksen lähde on Jumala, eivät enkelit, mutta samaan aikaan ilmestys tulee myös Jeesukselta (19:10b; 22:16, 20). Näin ollen on hieman harhaanjohtavaa kuvata tilannetta pelkästään usein kätetyillä kaaviolla "Jumala-Jeesus-enkeli-Johannes-seurakunta", koska Jumala-Jeesus on kirjassa aivan eri tasolla kuin kaikki muut! 

Toiseksi,  kirja alkaa Jeesuksen esittelemisellä ja huomionarvoista tässä on se miten Jeesusta kuvataan Danielin kirjasta tutuilla symboleilla, jossa ne kuuluvat Jumalalle tai jollakin Hänen väkevistä enkeleistään (Dan. 7:9-10; 10:5-6). Jeesuksen hiukset esimerkiksi ovat valkoiset kuin villa, kuin lumi (j. 14) ja tämä kuvaus on Danielin kirjassa Jumalasta itsestään (Dan. 7:9). Korkea kuva Jeesuksesta tarkentuu luvuissa 2-3, joissa seitsemän seurakuntaa saa kukin oman viestinsä juuri Jeesukselta. On merkittävää, että profetian lähde on juuri Jeesus itse, koska vanhatestamentillisessa traditiossa profetian lähde kuuluu Jumalalle (5. Moos. 13:1-5). Tämäkin tapahtuu suuremmassa kirjallisessa kontekstissa, koska Johannes on hyvin tiukka vääriä profeettoja vastaan julistaen heille tuomion (mm. 2:20-23). Jeesus siis asetetaan tässäkin Jumalan alueelle.

Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Throne_of_God 

Kolmanneksi siirrymme kaikkein merkittävimpään kohtaukseen eli lukuihin 4 ja 5, jotka ovat muuten yksi lempikohtiani koko Raamatussa. Johannes nostetaan taivaalliseen todellisuuteen ja tässä näyssä Jumala kuvataan yksinkertaisesti korkeimmalla asteella todellisuudessa: Jumala istuu valtaistuimella ja Hän ottaa vastaan palvontaa luomakunnaltaan. (Jae 4:11 osoittaa, että juutalainen monoteismi ei ollut uhattuna, vaikka taivaallisessa todellisuudessa oli monenlaisia korkeita olentoja.) Ainoastaan Jumalaa voidaan ylistää siitä, että Hän on luonut kaiken ja siksi vain Häntä voidaan palvoa. Vain Hän on Luoja. 

Luku 5 tuo kuitenkin mukanaan aivan uudenlaisen näkökulman, koska nyt karitsa mainitaan Jumalan rinnalla vastaanottamassa tätä palvontaa! Jakeet 5:9-14 ovat tässä asiassa aivan selvät:

"Ja he veisasivat uutta virttä, sanoen: 'Sinä [karitsa] olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi, ja he tulevat hallitsemaan maan päällä.' Ja minä näin, ja minä kuulin monien enkelien äänen valtaistuimen ja olentojen ja vanhinten ympäriltä, ja heidän lukunsa oli kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he sanoivat suurella äänellä: 'Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen.' Ja kaikkien luotujen, jotka ovat taivaassa ja maan päällä ja maan alla ja meren päällä, ja kaikkien niissä olevain minä kuulin sanovan: 'Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!' Ja ne neljä olentoa sanoivat: 'Amen', ja vanhimmat lankesivat kasvoilleen ja kumartaen rukoilivat."

Luomakunta, joka luvussa 4 palvoo Jumalaa, laulaakin luvussa 5 uuden virren karitsalle, joka huipentuu yhteiseen doksologiaan, joka osoitetaan sekä Jumalalle että karitsalle. (Nyt siis doksologiaa ei suunnata vain Jeesukselle, tai Jumalalle Jeesuksen kautta, vaan molemmille.) Kuten Larry Hurtado (2005, 592-93) toteaa, on hankala kuvitella mitään selkeämpää esimerkkiä, joka osoittaisi Jeesuksen jumalallisen statuksen tätä selkeämmin. Richard Bauckham puolestaan toteaa, että missään juutalaisissa teksteissä tällaista doksologiaa ei suunnata kenellekään muulle kuin Jumalalle. Vertauskuvaa käyttääkseni: Johannes on edelleen monoteistisilla kiskoilla, mutta näkemys sillä kulkevasta junasta on tarkentunut.

Mutta kuten autokauppiaat muistuttavat, tässä ei ole vielä kaikki. Sama asia näkyy myöhemminkin kirjassa. Esimerkiksi luvussa 7 näemme juuri samanlaisen kuvauksen karitsasta. Jakeet 15-17 kuvaavat suurta ihmisjoukkoa palvomassa Jumalaa ja valtaistuimen keskellä istuu karitsa:

"Sentähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä päivät ja yöt hänen temppelissään, ja hän, joka valtaistuimella istuu, on levittävä telttamajansa heidän ylitsensä. Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä."

Tämän lisäksi jakeessa 11:15 juhlitaan sitä, miten ”maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa, ja hän on hallitseva [βασιλεύσει] aina ja iankaikkisesti.” Äidinkielen tunneilla hereillä olleet huomaavat, että Johannes tekee teknisesti ottaen virheen. Tässä mainitaan siis sekä Jumala että Jeesus, mutta heistä käytetään alkutekstissä verbiä yksikön kolmannessa persoonassa, joka tekee heistä siten erottamattoman kokonaisuuden. Tässä vielä kaksi samanlaista esimerkkiä, joista toiseen liittyy onneksemme hankalahko tekstikriittinen ongelma:

”Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä [αὐτῷ] ja näkevät hänen kasvonsa [πρόσωπον αὐτοῦ] ja hänen nimensä [τὸ ὄνομα αὐτοῦ] on heidän otsissansa.” (22:3-4: )

”…ja sanoivat vuorille ja kallioille: ’Langetkaa meidän päällemme ja kätkekää meidät hänen kasvoiltansa, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan vihalta! Sillä hänen/heidän vihansa suuri päivä on tullut, ja kuka voi kestää?” (6:16b-17: )

Näissä jakeissa siis Jumalasta ja Jeesuksesta puhutaan jälleen rinnakkain, mutta heistä käytetään kummallisesti joko verbiä tai persoonapronominia yksikössä. Mutta jos lukija tarkistaa jakeen 6:17 joko 1938- tai 1992-käännöksestä, hän huomaa, että siellä sanotaankin "heidän vihansa suuri päivä". Käännökset seuraavat kriittistä kreikankielistä editiota (Nestle-Aland), jossa päätekstissä todella lukee "heidän". Mutta tässä on yksi niistä harvoista kohdista, joissa ajattelen kriittisen edition olevan väärässä. Käsissämme on kaksi varianttia:

• αὐτῶν (heidän): א, C, + moni minuskeli ja moni varhainen käännös (mm. latinan ja syyrian versioita)
• αὐτοῦ (hänen): A, P, 046 + suurin osa minuskeleista, moni varhainen käännös (mm. koptin versioita) ja kirkkoisä Primasius (500-luku)

Vaikka käsikirjoitukset jakautuvat jo varhaisessa vaiheessa, mielenkiintoista tässä on se, että Metzgerin kreikankielisen tekstin kommentaarissa lukutapa αὐτῶν (heidän) saa A-luokituksen eli lukutapaa pidetään varmana. Mutta asia ei tällä kertaa ole lainkaan näin selvä. Kommentaareista sekä Aune että Bauckham pitävät lukutapaa αὐτοῦ (hänen) oikeana. 

Pointti on siinä, että jos alkuperäinen lukutapa oli "heidän", on hyvin vaikea nähdä miksi kopioitsijat olisivat muuttaneet sen sanaan "hänen", koska jakeen sisällössä puhutaan selvästi sekä Jumalasta että karitsasta. Jos puolestaan "hänen" oli alkuperäinen lukutapa, on melko helppo ymmärtää miksi se joskus korjattiin "heidän"-lukutavaksi. Tässä mielessä Metzgerin kommentti siitä, että variantti "hänen" on helpompi lukutapa on mielestäni hyvin kummallinen, koska asia näyttää olevan juuri toisinpäin. 

Itse asiassa Bauckham antaa "hänen"-variantille vielä lisäpotkua. Hän nimittäin väittää, että Johannes ei halua käyttää Jumalasta ja Jeesuksesta monikkoverbejä tai pronomineja, koska hän haluaa varmistaa, että Jeesus pysyy Jumalan ja luomakunnan erottavan viivan yläpuolella: Johannes ei toisin sanoen halua ajautua polyteismiin. Johannes on siis nähtävästi ajatellut asian läpi ja uhrannut kieliopin asiaa painottaakseen. Näin ollen käännöksissämme oleva lukutapa on todennäköisesti väärä. Niissä pitäisi lukea "hänen vihansa suuri päivä on tullut."

On mielenkiintoista nähdä miten asia on esillä vielä kirjan loppupuolella. Johannes ei näe temppeliä, ”sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli, ja Karitsa (21:22).” Kaupunki ei myöskään tarvitse auringonvaloa ”sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa (21:23).” Siksi elämän veden virta lähtee Jumalan ja karitsan valtaistuimesta ja he vastaanottavat ylistystä (22:1, 3). 

Sokeankin pitäisi nähdä mitä Johannes pyrkii sanomaan. 


3.2 A & O, Alku & Loppu

Siirrymme nyt viimeiseen esimerkkiini. Lukijan tulisi myös kiinnittää huomiota niihin titteleihin, joilla Jumalaa ja Jeesusta kuvataan kirjassa. Kyse on kreikan kielen ensimmäisestä ja viimeisestä kirjaimesta, Alfasta ja Omegasta. Lähdemme liikkeelle kohdasta, josta Johannes on selkeästi riippuvainen, eli Jesajan kirjasta: 

Näin sanoo Herra, Israelin kuningas, ja sen lunastaja, Herra Sebaot: Minä olen ensimmäinen, ja minä olen viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa. (Jes. 44:6)

Kuule minua, Jaakob, ja sinä, Israel, jonka minä olen kutsunut: Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen. (Jes. 48:12. ks. myös 41:4)

Jae 44:6 seisoo vankkana kontekstissa, jossa Jumala vakuuttaa olevansa ainoa todellinen Jumala ja epäjumalat eivät ole mitään. Kuten aiemmasta Roomalaiskirjeen lukua 14 käsittelevästä postauksessa tuli ilmi, tämä on yksi olennaisimpia monoteistisia vakuutuksia koko Vanhassa testamentissa. Tarkoitus on painottaa Jumalan asemaa kaiken Luojana, kaiken lähtökohtana. Samaan aikaan Jumala on kaiken päätepiste, historian päätepiste. Jumalalla oli ensimmäinen sana ensimmäisessä luomisessa ja Hänellä tulee olemaan viimeinen sana uudessa luomisessa. 

Kun katsomme miten Johannes soveltaa tätä titteliä sekä Jumalaan että Jeesukseen, saamme paremmin kiinni siitä mitä hän tarkoittaa. Itse asiassa kyse on juutalaisille tyypillisestä kiasmista A-B-B’-A’:

• A 1:8, Prologin loppu: Jumala on Alfa & Omega - linkki toiseen tulemukseen (1:7)
• B 1:17, Näyn alku: Jeesus on Ensimmäinen ja Viimeinen - linkki uuteen elämään (1:18)
• B' 21:6, Näyn loppu: Jumala on Alfa & Omega, Alku & Loppu - linkki uuteen elämään (21:5-6)
• A' 22:13, Epilogin alku: Jeesus on Alfa & Omega, Ensimmäinen & Viimeinen, Alku & Loppu - linkki toiseen tulemukseen (22:12)

Näin ollen:

Kohdissa A-A’ Ensin Jumala kutsuu itseään Alfaksi ja Omegaksi kirjan alussa jakeessa 1:8 ja tälle vertailukohta löytyy kirjan lopusta, jossa kyseessä onkin Jeesus jakeessa 22:13. Molemmissa on kyse samasta asiayhteydestä eli Jeesuksen toisesta tulemuksesta. 

Kohdissa B-B’ se, joka julistaa olevansa Ensimmäinen ja Viimeinen ja Alfa ja Omega julistaa myös olevansa uuden elämän lähde. Jeesus antaa tämän ylösnousemuksensa kautta ja Jumala uudella luomisella ja elämän vedellä. (Bauckham 2013.)

Tämä on tavallista juutalaista syvää teologiaa harkittujen rakenteiden kautta annettuna. Koska Johannes on hyvin riippuvainen Jesajasta ja hän on hyvin tarkka vääränlaisesta palvonnasta, Jeesus ei ole ”toinen jumala”, vaan osa yhden ja ainoan Jumalan identiteettiä. Tämä on asia, joka herätti varhaisina vuosisatoina melkoista kummaksuntaa ulkopuolisissa. Kristityt olivat suvaitsemattomia, koska he eivät voineet palvoa mitään muuta Jumalaa. Mutta nämä olivat kristittyjä, joiden jumalanpalveluksissa keskipisteessä oli Jeesus Kristus.


Milloin?

Olen mielestäni osoittanut melko useilla esimerkeillä sen miten Johannes tekee ns. korkeaa kristologiaa. Tämä on itse asiassa kyllä huomattu jo kauan, mutta melko yleisesti edelleen väitetään, että tällainen näkemys Jeesuksesta syntyi vasta 1. vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Itselläni on pari ongelmaa tällaisessa näkemyksessä.

(1) Meillä on kaikki syyt uskoa, että Johanneksen näkemykset heijastavat laajemmin Vähä-Aasian seurakuntien näkemyksiä, jotka olivat olleet seurakunnissa läsnä jo aiemmin. Kyse ei ole uudesta asiasta, vaan tuttujen asioiden painottamisesta. Esimerkiksi luvun 5 kuvaus karitsan ylistämisestä ja palvomisesta heijastaa seurakuntien jumalanpalveluksien sisältöä (Hurtado 2005, 593-94). Ilmestyskirjan näkemykset Jeesuksesta palautuvat historiassa jo paljon aiempaan aikaan ennen sen kirjoittamista.

(2) Tutkimuksessa on jo kauan hallinnut näkemys, jonka mukaan Ilmestyskirja on kirjoitettu noin vuoden 95 nurkilla. Kuitenkin uudemmassa tutkimuksessa ollaan yhä enemmän alettu tulkitsemaan tiettyjä asioita toisin ja varhaisemman ajoituksen puolestapuhujia on alkanut olla entistä enemmän (ks. mm. Jauhiainen [Suomessa] ja Wilson). Olenkin tällä hetkellä taipuvaisempi ajattelemaan, että kirja kirjoitettiin vuosien 69-79 välillä. Ajoitus liittyy merkittävästi edelliseen pointtiin, koska tämä vie meitä noin 20-30 vuotta lähemmäksi varhaista seurakuntaa ja heidän näkemyksiään. 

Ilmestyskirjan tunnettu "korkea kristologia" ei ollut asia, joka alkoi kukoistaa vasta ensimmäisen vuosisadan lopussa: se oli asia, joka oli seurakuntien keskuudessa jo paljon aiemmin. Jos ei muuta, niin Paavalin kirjeet ovat tästä varma esimerkki.



Conclusion

Ilmestyskirjan alku on yksi voimakkaimpia kolminaisuuteen viittaavia tekstejä Uudessa testamentissa. Pyhällä Hengellä on olennainen rooli läpi kirjan ja Hänen toimintansa on tiukasti liitetty karitsan voittoon ja uskovien voimaannuttamiseen heidän taisteluissaan maan päällä. "Henki on lähetetty maailmaan" huokuu tavallista varhaiskristillistä näkemystä Jumaluuden eri rooleista. Johannes tekee usealla tavalla hyvin selväksi, että on ainoastaan Yksi Jumala, ja muiden olentojen palvominen on epäjumalanpalvelusta ja tuomittavaa - juuri tämä on yksi suurin syy kirjeen kirjoittamiseen! 

Mutta karitsa ei ole kuka tahansa: hänet pitää lukea sisään sanaan Jumala. Tätä asiaa painotetaan jopa hieman kummallisilla kieliopillisilla valinnoilla. A & O -mainintoihin liittyy tarkasti harkittu kiasmi ja kaiken taustalla huokuu Jesajan kirjan monoteistinen julistus. Kuten Paavali, myös Johannes on edelleen tiukka monoteisti. Sana "Jumala" on vain alkanut tarkoittaa hänelle uusia asioita. 


KIRJALLISUUTTA

"4 Maccabees." Käännös ja johdanto: Anderson H. Teoksessa The Old Testament Pseudepigrapha, Volume 2. 1983. Ed. James H. Charlesworth. Peabody: Hendrickson Publishers. (Sivut 531-64.)

Aune, David. E.

• 1997. Revelation 1-5. Word Biblical Commentary 52A. Waco: Word Books. 
• 1998. Revelation 6-16. Word Biblical Commentary 52B. Nashville: Thomas Nelson. 

Bauckham, Richard.

• 1992. ”Jesus, Worship of.” Teoksessa The Anchor Bible Dictionary, Volume 3. Ed. 
  David Noel Freedman. New York: Doubleday. (Sivut: 812-19.)
• 1999 [1993]. Climax of the Prophecy. Studies on the Book of Revelation. Edinburg: T&T Clark.
• 2007. The Testimony of the Beloved Disciple. Grand Rapids: Baker Academic.
• 2013 [1993]. New Testament Theology. The Theology of the Book of Revelation. Cambridge: University Press.

Beale, G. K. & McDonough, Sean. M. 2007. "Revelation." Teoksessa Commentary on the New Testament Use of the Old Testament. Ed. G. K. Beale ja D. A. Carson. Grand Rapids: Baker Academic. (Sivut: 1081-1161)

Fee, Gordon. D. 

• 2011. Revelation. A New Covenant Commentary. Eugene, Oregon: Cascade Books. 
• 2013 [2007]. Pauline Christology: An Exegetical-Theological Study. Peabody: Hendrickson Publishers.

Hurtado, Larry. W. 

• 1985. "Revelation 4-5 in the Light of Jewish Apocalyptic Analogies." JSNT 25. (Sivut 105-24.)
• 2005 [2003]. Lord Jesus Christ: Devotion to Jesus in Earliest Christianity. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Jauhiainen, Marko. 2016. Aika on Nyt. Opas Ilmestyskirjan Lukemiseen. Itätuuli Kustannus. 

Metzger, Bruce. 1994 (8. painos 2007.) A Textual Commentary on the Greek New Testament. 2. edition. A Companion Volume to the United Bible Societies. Lontoo & New York: United Bible Societies.

"The Fourth Book of Ezra." Käännös ja johdanto: Bruce Metzger. Teoksessa The Old Testament Pseudepigrapha, Volume 2. 1983. Ed. James H. Charlesworth. Peabody: Hendrickson Publishers. (Sivut 517-59.)

Nestle-Aland. Novum Testamentum Graece. 28th rev. ed. 2013. Münster: Deutsche Bibelgesellschaft.

Scalise, Pamela. J. 2009. "Zechariah." Teoksessa Minor Prophets II. Understanding the Bible Commentary Series. John Goldingay & Pamela Scalise. Grand Rapids: Baker Books. 

Wilson, Mark. W. 2002. Revelation. Zondervan Illustrated Bible Backgrounds Commentary. Ed. Clinton E. Arnold. Grand Rapids: Zondervan.

Witherington, Ben. III. 2003. Revelation. The New Cambridge Bible Commentary. Cambridge: Cambridge University Press.

Wright, Tom. 2011. Revelation for Everyone. Lontoo: SPCK.