Kuka on Gordon Nickel?
Gordon Nickel (s. 1953) on Calgaryn yliopistosta eläkkeelle jäänyt islamiin perehtynyt kristitty tutkija, joka on opettanut runsaasti eri puolilla maailmaa, kuten Canadassa, Yhdysvalloissa, Pakistanissa, Malesiassa ja Intiassa. Canadan Vancouverista lähtöisin oleva mies vietti pitkä osan lapsuuttaan Intiassa lähetystyöntekijävanhempiensa kanssa. Hän kertookin omaavansa erityisen rakkauden juuri aasialaisia kohtaan. Ajan kanssa, erityisesti Pakistanissa vietettyjen vuosien aikana, Nickelin oli perehdyttävä tarkemmin islamiin. Hän porautuikin väitöskirjassaan Narratives of Tampering in the Earliest Commentaries on the Qur’ān (Brill, 2010) tyypilliseen muslimikritiikkiin, jonka mukaan Raamatun teksti on syvätasolla turmeltunut — esittelyn kohteena olevan kirjan taustalla on siis vuosien mittava väitöskirjatutkimus! Kaiken kaikkiaan kyseessä on melkoinen kielimies: Nickel on mm. opettanut yliopistossa hepreaa kurdiksi, ja arabiakin taittuu sen verran, että vuonna 2020 häneltä ilmestyi Koraanin kommentaari. Mieheen voi tutustua tarkemmin vaikkapa tämän YouTubesta löytyvän videon avulla.
* Kaikki Koraani-lainaukset olen ottanut Jaakko Hämeen-Anttilan käännöksestä (2015). Ne käännökset, jotka olen ottanut sivustolta islamopas.com, on merkitty erikseen.
* Ne, jotka tahtovat saada lyhyen yleiskannauksen kirjasta, voivat lukea postaukseni Eksegeettiseltä safarilta.
Kirjan teesi
The Gentle Answer -teos on jaettu neljään osaan, joissa on yhteensä 24 lukua. Kirjan pääteesi on vastata sunnimuslimi-tutkija Rahmat Allah Kairanwin (1818-1891) vuonna 1864 julkaisemaan kirjaan Izhār al-haqq, joka voidaan kääntää englanniksi ”Demonstration of truth” (taustaa kirjan synnylle s. 5). Lyhyesti sanottuna kirjassa hyökätään systemaattisesti ja pitkästi Raamatun luotettavuutta vastaan. Kairanwin yhtenä tarkoituksena oli saada muslimit jättämään Raamatun pölyttymään hyllylle, koska sitä ei ollut mitään järkeä enää lukea (s. 383). Vaikka teos on julkaistu jo puolitoista vuosisataa sitten, sitä siitä huolimatta luetaan edelleen paljon muslimien keskuudessa. Sitä on hiljattain julkaistu niin arabiaksi (1998), urduksi (1996) kuin (lyhennettynä) englanniksikin (1992). (Nickelin kirjassa Kairanwin teokseen viitataankin aina näissä kolmessa eri editiossa.) Erityisesti Intiassa kirja liikkuu väestön keskuudessa urdunkielisenä käännöksenä. Kirja herätti alusta saakka paljon huomiota. Kun unkarilainen tutkija Ignaz Goldziher (k. 1921) vieraili Istanbulissa vuonna 1878, hän huomasi miten kaikkialla muslimit keskustelivat Kairanwin kirjan (turkinkielisestä) sisällöstä (ks. s. 114). Kuten Nickel myöhemmin toteaa (s. 114), teos on yksi parhaita muslimien kirjoittamia kritiikkeja Raamattua vastaan.
Kairanwin teos on kuitenkin hyvin poleeminen ja hyökkäävä. Sen perus väite on argumentoida, että alkuperäinen Toora ja Evankeliumi ovat kadonneet, koska juutalaiset ja kristityt ovat väärentäneet niiden tekstin. Raamattuun ei siten voi enää luottaa.
Nickelin kirjan tarkoitus onkin vastata Kairanwin kirjan pääväitteisiin ja osoittaa sen teesit vääräksi. Voitaisiin siis sanoa, että Nickel tekee Kairanwille saman, kuin mitä Origenes teki Kelsokselle 200-luvun alussa, kun hän vastasi tämän skeptikon esittämiin skeptisiin syytöksiin kristinuskoa kohtaan (Origen, Contra Celsum. Trans. Henry Chadwick 1953. Cambridge University Press). Kirjan luettuaan voi vain sanoa, että Nickel käytännössä viipaloi Kairanwin väitteet osiin ja ampuu ne alas huolellisella tutkijan otteella.
Kuitenkin, toisin kuin Kairanwi, Nickel haluaa lähestyä muslimilukijoitaan lempeästi ja ystävällisesti. Kirjan otsikko Gentle Answer nouseekin juuri Raamatusta (ks. Snl. 15:1-4; 1. Piet. 3:15-16). Esimerkiksi kirjan alkusivuilla Nickel lähestyy muslimilukijaa seuraavin sanoin:
Rakas muslimilukija, vetoamme sinuun, että asettaisit sivuun vuosisatojen ajan vallinneet ennakkoluulot Raamattua kohtaan ja oikeasti lukisit Raamattua. Me teemme samoin – me luemme Koraania ilman ennakkoluuloja, tarkkaavaisesti ja huolellisesti. Itse asiassa olemme jo tehneet niin monta kertaa. (s. 4)
Nickel pitää sanansa läpi kirjan, jonka edetessä sanat ”Dear muslim reader” esiintyvät kiitettävän monta kertaa. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö teologisiin ja historiallisiin väitteisiin tulisi suhtautua tiukasti ja juuri näin kirjassa tehdään. Ystävällisyyden ei tarvitse tarkoittaa naiiviutta tosiasioiden äärellä.
Al-Biqa’i on hyödyllinen myös siksi, että hän jakoi neljään kategoriaan erilaiset muslimien suhtautumistavat liittyen Raamatun turmeltuneisuuteen:
- Koko Raamattu on täydellisesti turmeltunut.
- Suurin osa Raamatusta on turmeltunut.
- Vain pieni osa Raamatusta on turmeltunut.
- Raamattu ei ole lainkaan turmeltunut, mutta juutalaiset ja kristityt ovat väärinymmärtäneet sen sanoman.
Näkemystä 1 Al-Biqa’i piti extremenä ja liioittelevana ja hän itse lähestyi Raamattua näkemyksen 3 mukaisesti. Nickelin kirjassa kritisoidun Kairanwin näkemys hipoo kuitenkin näkemystä 1 eli kaikkein radikaaleinta näkemystä. On siis tärkeää jo nyt ymmärtää, että melkoinen osa muslimeista ei ole lainkaan samaa mieltä Kairanwin kanssa. Ikävä kyllä tämäntapainen näkemys on kuitenkin ajanut monet muslimit tilanteeseen, etteivät he lue itse Raamattua lainkaan.
Tästä syystä Nickelin kirja vastaa juuri siihen syytökseen, jonka mukaan Toora tai Evankeliumi olisivat kokonaan turmeltuneet ennen Muhammadin saapumista 600-luvulla jKr. Hän pyrkii argumentoimaan, että Kirjoitukset ovat nykyään edelleen samassa muodossa kuin ne ovat alun perin olleet. Totaaliselle korruptioväitteelle ei ole olemassa minkäänlaisia perusteita (s. 8).
Nickel huomauttaa, että monin paikoin Kairanwin teos Izhār al-haqq listaa asioita, joilla ei joko ole lainkaan merkitystä hänen pääväitteensä kannalta ja monin paikoin Kairanwin tiedot ovat yksinkertaisesti vanhentuneet. Tämä näkyy erityisesti tekstikritiikissä, koska uusia käsikirjoituslöytöjä on tehty paljon kirjan julkaisuajankohdan jälkeen (Kuolleen meren kirjakääröt + käytännössä kaikki Uuden testamentin papyrukset). Nyt kukaan ei voi enää, toisin kuin Kairanwi, väittää, etteikö meillä olisi kunnollisia käsikirjoituksia vuosisatoja ennen Muhammadia (s. 9-10).
Nickelin on myös selvennettävä sanaa ”evankeliumi”, koska tämä aiheuttaa paljon hämmennystä kristittyjen ja muslimien välisessä keskustelussa. Koraanissa puhutaan useasti Evankeliumista (arab. Injil). Muslimit kuitenkin ymmärtävät sanan käytännössä niin, että kyseessä oli yksittäinen evankeliumikirja, jonka Jumala antoi Jeesukselle (vähän samaan tapaan kuin Jumala antoi Koraanin Muhammadille). Tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut evankeliumi-sanan merkitys missään muualla historiassa, eikä varsinkaan ennen 600-lukua. Kreikan ”euanggelion” tarkoitti alun perin hyvää sanomaa Jeesuksesta ja tämä sanoma on kirjoitettu ylös eri näkökulmista kirjallisiin evankeliumeihin. Tästä syystä monissa tärkeissä käsikirjoituksessa (kuten Sinaiticuksessa ja Vaticanuksessa) evankeliumien otsikoissa sanotaan ”Evankeliumi Markuksen mukaan” (euanggelion kata markon). Kirjassa siis evankeliumi-sanalla viitataan yhteen sanomaan Jeesuksesta, joka on talletettu kirjalliseen muotoon kanonisiin evankeliumeihin.
Nickel tekee kirjan luvussa 1 vielä useita tärkeitä pohjahuomautuksia, jotka tulee ottaa huomioon ennen itse kirjan perus argumenttia. Tässä muutama tärkeä nosto:
- Izhār al-haqq- teoksessa nojataan paljon 1700-1800-luvun teologiseen kirjallisuuteen ja tuolloin oli vallalla kyseenalaistaa monia traditionaalisia näkemyksiä. Kirja ei kuitenkaan koskaan lainaa niitä eurooppalaisia tutkijoita, jotka eivät jakaneet skeptisempien tutkijoiden näkemyksiä. (Ks. luku 7.)
- Jotkut tuon ajan teologisessa kirjallisuudessa esitetyistä näkemyksistä voivat hyvin, mutta monet näkemykset on kuitenkin melko yksimielisesti ammuttu alas. Asiaan vaikuttavat erityisesti monet uudet löydöt, kuten Kuolleen meren kirjakääröjen löytyminen 1940-50-lukujen taitteessa, kun Vanhan testamentin teksteistä löydettiin yhtäkkiä yli 1000 vuotta vanhempia käsikirjoituksia kuin mitä oli saatavilla vielä 1800-luvun loppupuolella. (Ks. luku 11.)
- On monia hyviä syitä epäillä moniakin asioita, joita islamin omassa historiassa Koraanin syntyvaiheista kerrotaan. Itse asiassa käy ilmi, että on enemmän syitä kyseenalaistaa Koraaniin liittyviä väitteitä kuin Raamattuun liittyviä väitteitä!
- Kairanwi lainasi mielellään skeptistä tutkimusta hyökätessään Raamattua vastaan, mutta hän ei suostunut tekemään samaa suhteessa Koraaniin (vaikka tiettyjä teoksia olisi ollutkin tarjolla)! Toisin sanoen hän käytti mieluusti hyväkseen länsimaisten tutkijoiden skeptisiä näkemyksiä Raamattuun liittyen, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa skeptisiä kommentteja Koraaniin liittyen. Kairanwi asetti siis nämä kaksi kirjaa epäreilusti eri tasolle niin, että vain toista saattoi kritisoida. Ikävä kyllä samantapainen epäjohdonmukaisuus ja epäreiluus on jatkunut pitkään meidän aikaamme saakka erityisesti juuri muslimien taholta. (Ks. kirjan osa 3.) Nickel kysyykin lukijaltaan: ”Rakas muslimilukija, mikä on sellaisen vertailun arvo, jossa toiseen osapuoleen sovelletaan akateemisen tutkimuksen tiukimpia kriteerejä, mutta toinen osapuoli vapautetaan niistä kokonaan?” (s. 13) Todellisuudessa vaikeita kysymyksiä voidaan esittää kumpaakin teosta kohtaan.
Luku 2
Kirjan luvussa 2 Nickel tekee kaksi asiaa. Ensinnäkin hän käy tiuhalla kammalla läpi kaikki Koraanissa olevat viittaukset aimpiin Kirjoituksiin osoittaen, että Koraanissa niihin suhtaudutaan aina positiivisesti ja kunnioituksella. Toisekseen, Nickel listaa useita aiheen asiantuntijoita — William Montogomery Watt, Mahmoud Ayoub, Ignazio Di Matteo, Adbullah Saaed, John Burton ja Martin Accad — jotka allekirjoittavat Nickelin oman näkemyksen, jonka mukaan Koraani ei missään väitä, että aiemmat Kirjoitukset olisivat joutuneet tekstuaalisen korruption uhriksi.
Lyhyesti sanottuna, vaikka muslimit tyypillisesti väittävät Raamatun tekstejä enemmän tai vähemmän turmeltuneeksi, Koraani itsessään ei koskaan tee tällaista väitettä! Sen sijaan kaikki olemassaolevat viittaukset ovat positiivisia ja kunnoittavia. Liekö tämä syy siihen, että Kairanwin kirjassa Izhār al-haqq ei ole juuri lainkaan materiaalia siitä, mitä Koraani itsessään sanoo aiemmista Kirjoituksista! Tässä nyt lyhyt listaus pääasiallisesta datasta.
Lyhyesti sanottuna, vaikka muslimit tyypillisesti väittävät Raamatun tekstejä enemmän tai vähemmän turmeltuneeksi, Koraani itsessään ei koskaan tee tällaista väitettä! Sen sijaan kaikki olemassaolevat viittaukset ovat positiivisia ja kunnoittavia. Liekö tämä syy siihen, että Kairanwin kirjassa Izhār al-haqq ei ole juuri lainkaan materiaalia siitä, mitä Koraani itsessään sanoo aiemmista Kirjoituksista! Tässä nyt lyhyt listaus pääasiallisesta datasta.
Koraani mainitsee erityisesti kolme kategoriaa aiempia Kirjoituksia: Tooran (Tawrāt), Evankeliumin (Injil) ja Psalmit (Zabūr).
- Toora-sana esiintyy 18x Koraanissa. Sana esiintyy kuudesti suurassa 3 (3:3, 48, 50, 65, 93[x2], ja seitsemästi suurassa 5 (5:43, 44, 46 [x2], 66, 68, 110) ja myöhemmin vain viidesti (7:157; 9:111; 48:29; 61:6; 62:5).
- Evankeliumi-sana esiintyy 12x Koraanissa. Sanan ilmenevyys on suurin piirtein sama kuin Toora-sanalla: kolmesti suurassa 3 (3:3, 48, 65), viidesti suurassa 5 (5:46, 47, 66, 68, 110) ja neljästi myöhemmin (7:157; 9:111; 48:29; 57:27). Itse asiassa sana on kahta poikkeusta (5:47; 57:27) lukuunottamatta aina mukana Toora-maininnan kanssa.
- Psalmi-sana esiintyy 3x Koraanissa. Sanan perusjuuri z-b-r esiintyy kuitenkin 13x. Sana on esillä hyvin eri tavalla kuin Toora & Evankeliumi.
Koraani opettaa, että itse Allah lähetti aikoinaan Tooran ja Evankeliumin (”Hän on myös lähettänyt Tooran ja Evankeliumin”, 3:3), ne lähetettiin vasta Abrahamin ajan jälkeen (3:65), Allah opetti Jeesukselle sekä Tooran että Evankeliumin (3:48; 5:110) ja Jeesus vahvistaa Tooran ja Evankeliumin sanoman (3:50; 61:6). Evankeliumi vahvistaa Tooran (5:46). Juutalaisten ja kristittyjen pitäisi myös löytää maininta Jumalan lähettämästä profeetasta Toorasta ja Evankeliumista (7:157).
Nickel painottaa sitä, että yksikään näistä kohdista ei sano mitään negatiivistä Toorasta, Evankeliumista tai Psalmeista, eikä mikään jae viittaa millään tavoin siihen, että nämä teokset olisivat jotenkin korruptoituneessa tilassa Muhammadin aikana.
Tämän lisäksi Koraanissa on useita Kirja-mainintoja, jotka viittaavat nimenomaan aiempiin pyhiin Kirjoituksiin (tämä oli myös varhaisimpien muslimioppineiden näkemys). Kirja-sana esiintyy monesti yhdessä Moosekseen liitettynä (esim. ”Me annoimme Moosekselle Kirjan”) eli se viittaa Tooraan (2:53, 87; 6:154; 11:110; 17:2; 25:35; 32:23; 41:45; 37:114-117:ssä Aaron on myös mainittu vastaanottajana yhdessä Mooseksen kanssa). Pariin otteeseen mainitaan suoraan ”Mooseksen kirja” (11:17; 46:12). Toora on kirja, jonka Mooses toi ”valoksi ja johdatukseksi ihmisille” (6:91). Monet muut maininnat näyttävät viittaavan selvästi aiempaan Jumalan lähettämään ilmotukseen (2:44 [israelilaiset voivat lukea saamaansa Kirjaa], 113 [juutalaiset ja kristityt lukevat Kirjaa]; 6:156 [Kirja on lähetetty kahdelle joukolle ennen muslimien saamaa Koraania]; 10:94 [”Jos epäilet sitä, mitä olemme sinulle lähettäneet, kysy niiltä, jotka ovat lukeneet ennen sinua Kirjaa.”]). Lisäksi ”Jumalan [Allahin] kirja” -termi esiintyy Koraanissa 9x ja useammassa kohden se näyttää viittaavan nimemomaan aiempiin Kirjoituksiin (2:101; 3:23; 5:44).
Jälleen kerran: mitkään näistä kohdista eivät edes vihjaa mitään sellaista, että aiemmat Kirjoitukset olisivat turmeltuneet.
Lisäksi Koraanissa on monia kohtia, joissa aiemmat Jumalan lähettämät ilmoitukset vahvistetaan. Monet jakeet viittaavat aiempiin Jumalan lähettämiin Kirjoituksiin (”mitä aiemmin on lähetetty”, ks. 2:97; 3:3, 50; 5:48; 6:92; 35:31; 46:30; 61:6, ks. myös 2:41, 89, 91, 101; 3:81; 4:47). Kaiken kaikkiaan Koraanin mukaan sekä Toorassa että Evankeliumissa on ”johdatus ja valo” (5:44, 46).
On vielä aivan erityisesti huomattava, että Koraanin mukaan sekä Toora että Evankeliumi olivat Muhammadin aikana saatavilla ja luettavissa:
- ”Sano: ’Tuokaa Tooranne ja lukekaa sitä, jos puhutte totta.’” (3:93)
- ”Jos epäilet sitä, mitä olemme sinulle lähettäneet, kysy niiltä, jotka ovat lukeneet ennen sinua Kirjaa.” (10:94)
- ”Evankeliumiin uskovat tuomitkoot sen mukaan, mitä Jumala on heille lähettänyt. Joka ei tuomitse sen mukaan, mitä Jumala on lähettänyt, on syntinen.” (5:47)
- ”Jos he noudattaisivat Tooraa, Evankeliumia ja sitä, minkä ovat saaneet Herraltaan, he saisivat poimia hedelmiä päänsä päältä ja jalkojensa juuresta.” (5:66)
- ”Sano: ’Te, joilla on Kirja, teidän uskonne ei perustu mihinkään ennen kuin noudatatte Tooraa, Evankeliumia ja sitä, minkä olette saaneet Herraltanne.” (6:68)
Näin ollen, data on erittäin selvää. Nickel tiivistää:
Nämä Koraanin kuvaukset aikaisemmista pyhistä kirjoituksista ovat kauttaaltaan positiivisia ja kunnioittavia. Luonnollisin vaikutelma, jonka lukija voi saada näistä jakeista, on se, että Koraani olettaa aikaisempien pyhien kirjoitusten olevan saatavilla ja ehjinä. Aikaisempia pyhiä kirjoituksia koskevissa jakeissa ei näytä olevan mitään viitteitä siitä, että nykyisten pyhien kirjoitusten lukeminen [recitation] olisi ristiriidassa aikaisempien pyhien kirjoitusten sisällön kanssa. Näissä jakeissa ei ole viitteitä siitä, että aikaisemmat pyhät kirjoitukset olisivat muuttuneet. Koraanin viittaukset aikaisempiin pyhiin kirjoituksiin eivät saa lukijaa ajattelemaan niiden turmeltuneen. - - On mahdotonta tukea muslimien syytöstä Raamatun turmeltumisesta Koraanin jakeilla, joissa itse asiassa mainitaan aikaisemmat pyhät kirjoitukset. (s. 32)
On siis erotettava keskenään se, mitä Koraani sanoo ja miten jotkut myöhemmät muslimit ovat asioita tulkinneet ja mitä he ovat Raamatusta väittäneet.
Luku 3
Jos Koraani ei anna mitään tukea ajatukselle, että juutalaiset ja kristityt olisivat olennaisesti muuttaneet pyhiä Kirjoituksiaan, niin mitä varhaiset muslimioppineet sitten asiasta sanoivat? Tämä luku keskittyy juuri tähän kysymykseen.
Nickel käy läpi muutamien merkittävien muslimioppineiden kirjoituksia siitä, millä tavoin he ymmärsivät sellaiset Koraanin jakeet, joissa puhutaan erilaisilla sanoilla jonkinlaisesta ”peukaloimisesta”. Analyysi osoittaa, että suurimmaksi osaksi tämäntapaiset Koraanin jakeet selitetään joko niin, että (a) Vanhan testamentin ajan israelilaiset vääristelivät suullisesti Jumalalta saamiaan käskyjä tai sitten (b) huomiota annetaan erityisesti Medinassa asuneille juutalaisille, jotka hylkäsivät Muhammadin profeettana, vaikka heidän olisi asia pitänyt tajuta omien Kirjoitustensa pohjalta.
Tarkemmin ottaen Koraanissa on käytännössä 25 jaetta, joista monet muslimit valikoivat materiaalia väitteelleen, että juutalaiset ja kristityt ovat muuttaneet Kirjoituksiensa sisältöä. Jakeet eroavat toisistaan siinä, millaisia arabiankielen sanoja niissä käytetään: jotkut jakeet viittaavat erinäisiin muutoksiin (harrafa), toiset jonkinlaiseen salaamiseen (katama, asarra, alhfā) ja jotkut erinäiseen peukalointiin (labasa, lawā, nasiya). Analyysin kohteeksi Nickel on valinnut kaksi merkittävää ja varhaista muslimioppinutta: Muqātil ibn Sulaymān (k. 767) ja Muhammad ibn Jarir al-Tabari (k. 923). Juuri Muqātil on vastuussa varhaisimmasta olemassaolevasta Koraani-kommentaarista. Annan nyt valikoidusti esimerkkejä tietyistä Koraanin jakeista ja siitä, millä tavalla nämä kaksi oppinutta jakeita selittivät.
Jakeiden 2:58-29 sisältö esiintyy hieman pidemmin suurassa 7:
Muqātil ja al-Tabari eivät kumpikaan tulkinneet näitä jakeita osoituksena siitä, että juutalaiset tai kristityt olisivat muuttaneet Kirjoituksiaan. Sen sijaan näiden jakeiden nähtiin viittaavan Mooseksen ajan Israeliin, jossa jotkut israelilaiset vääristelivät suullisesti tiettyjä heille annettuja käskyjä. Vaikka Allah käski israelilaisten sanoa ”hitta” heidän astuessaan Jerusalemiin, he sanoivat jotain muuta (2:58; 7:161-162). Jakeen 2:75 nämä tulkitsijat puolestaan yhdistävät 70 Israelin johtajaan, jotka puhuivat jollain tavoin Mooseksen saamia sanoja vastaan.
Näiden jakeiden lisäksi on olemassa vain neljä muuta jaetta (2:211; 4:46; 5:13, 41, kolmessa viimeisessä maininta ”paikaltaan väännetyistä sanoista”), jotka voisivat edes teoriassa viitata aiempiin Kirjoituksiin. Kuitenkin Muqātil ja al-Tabari tulkitsevat ne kaikki juutalaisten negatiiviseksi vastaukseksi suhteessa Muhammadiin. Jakeilla ei siis ole oppineiden mukaan mitään tekemistä aiempien Kirjoitusten muuttamisen kanssa.
Jonkinlaiseen salaamiseen viittaavia jakeita on Koraanissa enemmän (11x) kuin suoranaisesti muutokseen viittavia sanoja (7x). Käytännössä yhtä jaetta lukuunottamatta (jossa on kyse rukoussuunnasta, 2:146), jakeet selitetään siten, että juutalaiset hylkäävät Muhammadin profeettana, vaikka heidän pitäisi Kirjoitustensa pohjalta tietää totuus. Esimerkiksi 2:42:ssa sanotun ”älkääkä salatko totuutta” oppineet tulkitsevat siten, että juutalaiset eivät tunnustaneet Muhammadia Jumalan lähettämäksi profeetaksi. Al-tabari esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten ”Kirjan kansa (eli juutalaiset) salaa Muhammadin siitä huolimatta, että hänestä on mainittu sekä heidän Toorassaan että Evankeliumissa”. Samantapaisesti he tulkitsevat mm. jakeet 2:140, 159, 174.
Tiivistettynä voidaan sanoa, että näiden varhaisten oppineiden huolenaihe ei ollut se, että juutalaiset tai kristityt olisivat muokanneet Kirjoituksiaan, vaan se, että erityisesti juutalaiset eivät ottaneet Muhammadia vastaan luvattuna profeettana. Itse asiassa monet Muqātilin ja al-Tabarin kertomat tarinat käyvät järkeen ainoastaan silloin, että he oikeastaan olettivat, että aiemmat pyhät Kirjoitukset olivat vieläkin ennallaan (s. 50)! Hyvä tiivistys löytyy sivulta 55:
* Jakeet 2:79 ja 3:78 käsitellään luvussa 5.
Nickel käy läpi muutamien merkittävien muslimioppineiden kirjoituksia siitä, millä tavoin he ymmärsivät sellaiset Koraanin jakeet, joissa puhutaan erilaisilla sanoilla jonkinlaisesta ”peukaloimisesta”. Analyysi osoittaa, että suurimmaksi osaksi tämäntapaiset Koraanin jakeet selitetään joko niin, että (a) Vanhan testamentin ajan israelilaiset vääristelivät suullisesti Jumalalta saamiaan käskyjä tai sitten (b) huomiota annetaan erityisesti Medinassa asuneille juutalaisille, jotka hylkäsivät Muhammadin profeettana, vaikka heidän olisi asia pitänyt tajuta omien Kirjoitustensa pohjalta.
Tarkemmin ottaen Koraanissa on käytännössä 25 jaetta, joista monet muslimit valikoivat materiaalia väitteelleen, että juutalaiset ja kristityt ovat muuttaneet Kirjoituksiensa sisältöä. Jakeet eroavat toisistaan siinä, millaisia arabiankielen sanoja niissä käytetään: jotkut jakeet viittaavat erinäisiin muutoksiin (harrafa), toiset jonkinlaiseen salaamiseen (katama, asarra, alhfā) ja jotkut erinäiseen peukalointiin (labasa, lawā, nasiya). Analyysin kohteeksi Nickel on valinnut kaksi merkittävää ja varhaista muslimioppinutta: Muqātil ibn Sulaymān (k. 767) ja Muhammad ibn Jarir al-Tabari (k. 923). Juuri Muqātil on vastuussa varhaisimmasta olemassaolevasta Koraani-kommentaarista. Annan nyt valikoidusti esimerkkejä tietyistä Koraanin jakeista ja siitä, millä tavalla nämä kaksi oppinutta jakeita selittivät.
- ”Ne, jotka tekivät väärin, vaihtoivat heille annetun sanan toiseen.” (2:59)
- ”Haluatteko heidän uskovan teitä, vaikka jotkut heistä kuulivat Jumalan sanan ja sen ymmärrettyään vääristelivät sitä, vaikka tiesivät totuuden?” (2:75)
Jakeiden 2:58-29 sisältö esiintyy hieman pidemmin suurassa 7:
- ”Heille sanottiin: ’Asettukaa asumaan tähän kaupunkiin ja syökää, mistä haluatte. Sanokaa: ’hitta’ ja käykää kumartaen sisään portista, niin me annamme teille teidän syntinne anteeksi. Me annamme suuren palkan hyväntekijöille.’ Väärintekijät vaihtoivat saamansa sanan toiseen, ja me lähetimme heidän päälleen taivaasti rangaistuksen, koska he olivat tehneet väärin.” (7:161-162)
Muqātil ja al-Tabari eivät kumpikaan tulkinneet näitä jakeita osoituksena siitä, että juutalaiset tai kristityt olisivat muuttaneet Kirjoituksiaan. Sen sijaan näiden jakeiden nähtiin viittaavan Mooseksen ajan Israeliin, jossa jotkut israelilaiset vääristelivät suullisesti tiettyjä heille annettuja käskyjä. Vaikka Allah käski israelilaisten sanoa ”hitta” heidän astuessaan Jerusalemiin, he sanoivat jotain muuta (2:58; 7:161-162). Jakeen 2:75 nämä tulkitsijat puolestaan yhdistävät 70 Israelin johtajaan, jotka puhuivat jollain tavoin Mooseksen saamia sanoja vastaan.
Näiden jakeiden lisäksi on olemassa vain neljä muuta jaetta (2:211; 4:46; 5:13, 41, kolmessa viimeisessä maininta ”paikaltaan väännetyistä sanoista”), jotka voisivat edes teoriassa viitata aiempiin Kirjoituksiin. Kuitenkin Muqātil ja al-Tabari tulkitsevat ne kaikki juutalaisten negatiiviseksi vastaukseksi suhteessa Muhammadiin. Jakeilla ei siis ole oppineiden mukaan mitään tekemistä aiempien Kirjoitusten muuttamisen kanssa.
Jonkinlaiseen salaamiseen viittaavia jakeita on Koraanissa enemmän (11x) kuin suoranaisesti muutokseen viittavia sanoja (7x). Käytännössä yhtä jaetta lukuunottamatta (jossa on kyse rukoussuunnasta, 2:146), jakeet selitetään siten, että juutalaiset hylkäävät Muhammadin profeettana, vaikka heidän pitäisi Kirjoitustensa pohjalta tietää totuus. Esimerkiksi 2:42:ssa sanotun ”älkääkä salatko totuutta” oppineet tulkitsevat siten, että juutalaiset eivät tunnustaneet Muhammadia Jumalan lähettämäksi profeetaksi. Al-tabari esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten ”Kirjan kansa (eli juutalaiset) salaa Muhammadin siitä huolimatta, että hänestä on mainittu sekä heidän Toorassaan että Evankeliumissa”. Samantapaisesti he tulkitsevat mm. jakeet 2:140, 159, 174.
Tiivistettynä voidaan sanoa, että näiden varhaisten oppineiden huolenaihe ei ollut se, että juutalaiset tai kristityt olisivat muokanneet Kirjoituksiaan, vaan se, että erityisesti juutalaiset eivät ottaneet Muhammadia vastaan luvattuna profeettana. Itse asiassa monet Muqātilin ja al-Tabarin kertomat tarinat käyvät järkeen ainoastaan silloin, että he oikeastaan olettivat, että aiemmat pyhät Kirjoitukset olivat vieläkin ennallaan (s. 50)! Hyvä tiivistys löytyy sivulta 55:
Tässä tarinassa aikaisemmat pyhät kirjoitukset ovat säilyneet ehjinä Kirjan kansan hallussa. Muslimit väittävät, että nämä aikaisemmat pyhät kirjoitukset sisältävät viittauksia islamin lähettilääseen. Aikaisemmat pyhät kirjoitukset tuodaan tarinaan ehjinä ja arvovaltaisina, ensin todistamaan islamin lähettiläästä ja sitten todistamaan, että ne, jotka eivät hyväksy hänen profeetan asemaansa, ovat tahallaan ja syyllisesti itsepäisiä. Ongelma ei ole aikaisemmissa pyhissä kirjoituksissa. Ongelma on pikemminkin niissä, jotka omistavat ne. (Kursivointi minun.)
* Jakeet 2:79 ja 3:78 käsitellään luvussa 5.
Luku 4
Siinä kun luvussa 2 osoitettiin, että Koraani ei tue klassista tahrif-väitettä eli väitettä, jonka mukaan Raamattu olisi turmeltunut, ja luvussa 3 osoitettiin, etteivät varhaisimmat muslimikommentaattoritkaan lukeneet Koraania tällä tavoin, tässä 4-luvussa osoitetaan, että klassista tahrif-väitettä ei voida löytää muunlaisestakaan varhaisesta islamilaisesta kirjallisuudesta, kuten Muhammadista kirjoitetuista elämäkerroista tai perimätietoa sisältävistä haditheista. Päinvastoin, tämä laajempi kirjallisuus tulkitsee asioita samantapaisesti kuin luvussa 3 esitetyt muslimioppineet.
Ironista on se, että vaikka Kairanwi kirjoitti jonkin verran kirjassaan Izhār al-haqq hadithien luotettavuudesta, hän ei itse asiassa esitellyt lainkaan sitä, mitä haditheilla on sanottavaa juuri tästä aiheesta (s. 56)…
Varhaisin edelleen olemassaoleva Muhammadin elämäkerta tulee 830-luvulta (muista, että Muhammad kuoli vuonna 632). Kyseessä on Ibn Hishamin (k. 833) teos, jossa hän hyödynsi paljon aiempaa Ibn Ishaqin (k. 767) kirjoittamaa elämäkertaa. (Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut teoksen: Ibn Hisham, Profeetta Muhammadin elämäkerta. 2. painos. Helsinki: Basam Books, 2015). Juuri tästä teoksesta muslimit eritoten ammentavat tietojaan Muhammadiin liittyen (Koraanihan ei kerro Muhammadista juuri mitään).
Nickel tiivistää tämän elämäkerta-teoksen annin kahteen tärkeään huomioon. Ensinnäkään teoksessa ei ole käytännössä mitään viitettä siihen, että nämä kirjoittajat olisivat uskoneet, että juutalaiset ja kristityt olisivat muokkaileet Kirjoituksiaan. Toisekseen teos esittelee juuri samanlaisia selityksiä Koraanin jakeille kuin mihin olemme jo törmänneet edellisissä luvuissa Muqātiliin ja al-Tabariin liittyen. Iso painopiste Ibn Hishamin elämäkerrassa on se, että Muhammadista on puhuttu paljon ja selkeästi aiemmissa Jumalan lähettämissä pyhissä kirjoissa: sekä juutalaiset rabbit että kristityt munkit elivät profeetan odotuksessa. (Mainittakoot, että tämä oli täysin myös oma fiilikseni, kun luin tätä elämäkerttaa joitain viikkoja aiemmin.)
Ibn Hishamin aikana oli myös muita muslimioppineita, jotka kirjoittivat Muhammadista, erityisesti Al-Waqidi (k. 832) ja Ibn Sa’d (k. 845). Heidän teoksissaan painottuvat traditiot siitä, miten Muhammadista löytyy ennakoivaa profetiaa aiemmista Kirjoituksista. Mitään viitettä minkäänlaiseen Raamatun korruptioon ei kuitenkaan ole.
Mitä haditheihin tulee, niin sunnimuslimit arvostavat kaikkein eniten juuri al-Bukharin (k. 870) keräämää hadith-pakettia. Monet al-Bukharin tallettamat traditiot kertovat Muhammadin ja Medinan juutalaisten kohtaamisista ja kertomuksissa painottuu nimenomaan alkuperäisenä säilynyt Toora. Saman huomion Nickel tekee Al-Tabarin (k. 923) teoksista.
Kaiken kaikkiaan tämä luku osoittaa samaa kuin aiemmat luvut: islamin varhaisina vuosisatoina ehdottomasti yleisin näkemys oli se, että juutalaisten ja kristittyjen pyhät Kirjoitukset, Toora ja Evankeliumi, olivat edelleen alkuperäisenä olemassa Muhammadin aikana. Ongelma ei ollut Kirjoituksissa, vika oli niiden lukijoissa (s. 71).
Ironista on se, että vaikka Kairanwi kirjoitti jonkin verran kirjassaan Izhār al-haqq hadithien luotettavuudesta, hän ei itse asiassa esitellyt lainkaan sitä, mitä haditheilla on sanottavaa juuri tästä aiheesta (s. 56)…
Varhaisin edelleen olemassaoleva Muhammadin elämäkerta tulee 830-luvulta (muista, että Muhammad kuoli vuonna 632). Kyseessä on Ibn Hishamin (k. 833) teos, jossa hän hyödynsi paljon aiempaa Ibn Ishaqin (k. 767) kirjoittamaa elämäkertaa. (Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut teoksen: Ibn Hisham, Profeetta Muhammadin elämäkerta. 2. painos. Helsinki: Basam Books, 2015). Juuri tästä teoksesta muslimit eritoten ammentavat tietojaan Muhammadiin liittyen (Koraanihan ei kerro Muhammadista juuri mitään).
Nickel tiivistää tämän elämäkerta-teoksen annin kahteen tärkeään huomioon. Ensinnäkään teoksessa ei ole käytännössä mitään viitettä siihen, että nämä kirjoittajat olisivat uskoneet, että juutalaiset ja kristityt olisivat muokkaileet Kirjoituksiaan. Toisekseen teos esittelee juuri samanlaisia selityksiä Koraanin jakeille kuin mihin olemme jo törmänneet edellisissä luvuissa Muqātiliin ja al-Tabariin liittyen. Iso painopiste Ibn Hishamin elämäkerrassa on se, että Muhammadista on puhuttu paljon ja selkeästi aiemmissa Jumalan lähettämissä pyhissä kirjoissa: sekä juutalaiset rabbit että kristityt munkit elivät profeetan odotuksessa. (Mainittakoot, että tämä oli täysin myös oma fiilikseni, kun luin tätä elämäkerttaa joitain viikkoja aiemmin.)
Ibn Hishamin aikana oli myös muita muslimioppineita, jotka kirjoittivat Muhammadista, erityisesti Al-Waqidi (k. 832) ja Ibn Sa’d (k. 845). Heidän teoksissaan painottuvat traditiot siitä, miten Muhammadista löytyy ennakoivaa profetiaa aiemmista Kirjoituksista. Mitään viitettä minkäänlaiseen Raamatun korruptioon ei kuitenkaan ole.
Mitä haditheihin tulee, niin sunnimuslimit arvostavat kaikkein eniten juuri al-Bukharin (k. 870) keräämää hadith-pakettia. Monet al-Bukharin tallettamat traditiot kertovat Muhammadin ja Medinan juutalaisten kohtaamisista ja kertomuksissa painottuu nimenomaan alkuperäisenä säilynyt Toora. Saman huomion Nickel tekee Al-Tabarin (k. 923) teoksista.
Kaiken kaikkiaan tämä luku osoittaa samaa kuin aiemmat luvut: islamin varhaisina vuosisatoina ehdottomasti yleisin näkemys oli se, että juutalaisten ja kristittyjen pyhät Kirjoitukset, Toora ja Evankeliumi, olivat edelleen alkuperäisenä olemassa Muhammadin aikana. Ongelma ei ollut Kirjoituksissa, vika oli niiden lukijoissa (s. 71).
Luku 5
Tämä luku keskittyy täysin kahteen Koraanista löytyvään poikkeusjakeeseen, jakeisiin 2:27 ja 3:78. Näiden kohtien tulkintahistoria islamilaisissa lähteissä on poikkeuksellinen, joskin, kuten tulemme näkemään, ”tekstejä on muutettu” -syytös koskee melko rajatusti juuri Muhammadin kuvausta Toorassa, ei Raamatun laajempaa peukalointia sinänsä. Tässä nämä kaksi jaetaa Hämeen-Anttilan käännöksenä:
Ennen kuin Nickel lainaa muslimikirjoittajien kommentteja näistä jakeista, hän tekee jotain omia huomioita. Hänen mukaansa on tärkeää huomata, että suoranaisesti nämä jakeet eivät sano mitään selvää Raamatun muuttamisesta, eikä ole siten aivan selvää, miksi ne liitettiin tähän asiaan islamilaisessa tulkintaperinteessä. Jakeissa on seuraavanlaisia haasteita:
Jakeet itsessään eivät siis suoranaisesti sano mitään siitä, että pyhiä Kirjoituksia olisi modifoitu, mutta näin muslimioppineet jakeita siitä huolimatta tulkitsivat. Tässä tiivistelmä muslimioppineiden näkemyksistä:
Tiivistettynä voidaan sanoa, että aina 700-luvulta 1500-luvulle muslimioppineiden konsensus näistä jakeista on ollut se, että kyseessä on juutalaisten tekemä muutos Tooraan liittyen profeetta Muhammadin piirteisiin tai hänen nimeensä. Lisäksi — ja tämä on tärkeää — muutokselle annettaan ajoitus: se on tehty 600-luvulla Medinassa! Kokonaisuudessan on todella tärkeää huomata, ettei kukaan oikeastaan missään väitä, että kaikki Tooran käsikirjoitukset koko maailmassa olisi muutettu, vaan että tämä on tapahtunut Medinan alueella ja muokkauksen kohteena on ollut hyvin rajallinen teksti, joka on liittynyt Muhammadin saapumiseen. Väite on toki helposti testattavissa, kuten kirjan seuraavasta luvusta käy ilmi!
Tähänastinen tiivistys löytyy sivulta 91:
- ”Voi niitä, jotka kirjoittavat kirjan omin käsin ja sitten sanovat vähäistä etua tavoitellen: ’Tämä on tullut Jumalalta.’ Voi heitä sen takia, mitä he ovat kirjoittaneet, ja voi heitä sen tähden, mitä he ansaitsevat.” (2:79)
- ”Heidän joukossaan on sellaisia, jotka vääristelevät lukemaansa, jotta te uskoisitte heidän lukevan suoraan Kirjasta, vaikkeivät he niin teekään, ja he sanovat: ’Tämä on Jumalan luota’, vaikka se ei olekaan Hänen luotaan. He puhuvat Jumalasta valheita, vaikka he tietävät.” (3:78)
Ennen kuin Nickel lainaa muslimikirjoittajien kommentteja näistä jakeista, hän tekee jotain omia huomioita. Hänen mukaansa on tärkeää huomata, että suoranaisesti nämä jakeet eivät sano mitään selvää Raamatun muuttamisesta, eikä ole siten aivan selvää, miksi ne liitettiin tähän asiaan islamilaisessa tulkintaperinteessä. Jakeissa on seuraavanlaisia haasteita:
- Jae 2:79: Jae (a) ei määritä tarkemmin mistä kirjasta nyt puhutaan, (b) tekoon syyllistyvien identiteettiä ei lainkaan avata, (c) teksti ei avaa mikä suoraan sanottuna on se ongelma, (d) eikä jakeessa esiinny ainotakaan peukalointia tarkoittavaa arabian sanaa.
- Jae 3:78: Jae (a) ei määritä tarkemmin mistä kirjasta nyt puhutaan, (b) tekoon syyllistyvien identiteettiä ei lainkaan avata ja (c) lause näyttäisi viittaavan ensisijaisesti suulliseen vääristelyyn.
Jakeet itsessään eivät siis suoranaisesti sano mitään siitä, että pyhiä Kirjoituksia olisi modifoitu, mutta näin muslimioppineet jakeita siitä huolimatta tulkitsivat. Tässä tiivistelmä muslimioppineiden näkemyksistä:
- Jae 2:79. Muqātilin (k. 767) mukaan tässä on kyse Medinan juutalaisista ja heidän syntinsä on se, että he ovat kumittaneet pois profeetta Muhammadin kuvauksen Toorasta ja he ovat kirjoittaneet jotain muuta alkuperäisen tekstin tilalle. Samoilla linjoilla oli Ibn Abbākseen liitetty teos Tanwir al-Miqbas. Al-Tabarin (k. 923) kommentaarissa lainataan jakeeseen liittyen kahta erilaista traditiota ja niistä toisen mukaan juutalaiset muuttivat luvatun profeetan kuvaukset teksteihinsä. Toisen tradition mukaan he jopa pyyhkivät Muhammadin nimen pois Toorasta ja tämä sama väite löytyy myös Ibn Kathirilta (1373). Espanjalainen kommentaattori al-Qurtubin (k. 1273) mukaan Toorassa on ollut tarkka kuvaus Muhammadin fyysisistä piirteistä: alun perin häntä kuvattiin keskipitkäksi ja tummaihoiseksi mieheksi, mutta juutalaiset rabbit muuttivat kuvauksen pitkäksi ja vähähiuksiseksi. Paljon luetuissa al-Suyutin (k. 1505) ja Al-Mahallin (k. 1460) kommentaareissa esitetään edelleen väite, jonka mukaan juutalaiset muuttivat Muhammadin fyysisen kuvauksen Toorassa. Vielä 1800-luvulla kirjoittanut Al-Shawkani (k. 1834) antaa melko laajan kuvauksen siitä, miten Muhammad oli kuvattu alkuperäisessä Toorassa (tummat silmät, keskipitkä, kiharat hiukset, kauniit kasvot) ja millaiseksi hänet muutettiin (pitkä, sinisilmäinen ja vähähiuksinen), kun juutalaiset eivät halunneet myöntää hänen olevan Jumalan lähettämä profeetta.
- Jae 3:78. Muqātilin mukaan Medinan juutalaiset muuttivat profeetan kuvauksen Kirjoituksiinsa. Al-Tabari ei puolestaan puhu profeetasta mitään, mutta väittää vain, että Muhammadin aikaiset juutalaiset ovat lisänneet pyhään Kirjaansa jotain ylimääräistä. Al-Mahallin tulkinnassa kyse on kuitenkin jostain verbaalisesta eli suullisesta muutoksesta, ei suoranaisesti tekstiin tehdystä muutoksesta. Ibn Kathir, joka lainaa muutamaa aiempaa oppinutta, antaa ehkä radikaaleimman näkemyksen, koska hän kieltää sen, että kukaan voisi muuttaa Allahin antamaa sanaa; kyse on sen sijaan siitä, että juutalaiset väärintulkitsevat tekstejään.
Tiivistettynä voidaan sanoa, että aina 700-luvulta 1500-luvulle muslimioppineiden konsensus näistä jakeista on ollut se, että kyseessä on juutalaisten tekemä muutos Tooraan liittyen profeetta Muhammadin piirteisiin tai hänen nimeensä. Lisäksi — ja tämä on tärkeää — muutokselle annettaan ajoitus: se on tehty 600-luvulla Medinassa! Kokonaisuudessan on todella tärkeää huomata, ettei kukaan oikeastaan missään väitä, että kaikki Tooran käsikirjoitukset koko maailmassa olisi muutettu, vaan että tämä on tapahtunut Medinan alueella ja muokkauksen kohteena on ollut hyvin rajallinen teksti, joka on liittynyt Muhammadin saapumiseen. Väite on toki helposti testattavissa, kuten kirjan seuraavasta luvusta käy ilmi!
Tähänastinen tiivistys löytyy sivulta 91:
Islamin varhaisimpana aikana, kun muslimikirjoittajat syyttivät Tooraa vääristellyksi, heidän pääsyytöksensä oli, että Medinan juutalaiset poistivat tai muuttivat Toorasta viittaukset islamin lähettilääseen nähtyään tämän ilmestyvän. Näiden syytösten mukaan viittaukset islamin lähettilääseen löytyvät Toorasta ennen lähettilään ilmestymistä, ja juutalaiset odottavat lähettilään ilmestymistä. Kun juutalaiset kuitenkin huomaavat, että islamin lähettiläs on Ismaelin eikä Iisakin sukua, he kateudesta kieltäytyvät tunnustamasta lähettilään auktoriteettia ja poistavat tai muuttavat viittaukset häneen Toorasta oikeuttaakseen itsensä. [Ks. Koraani 2:89]
Luku 6
Kirjan luku 6 päättää kirjan ensimmäisen suuren osuuden otsikolla ”The Accusation is False”. Luku on tärkeä ja se oikeastaan tiivistää edelläkäydyn keskustelun ja antaa siihen sen tarvitseman vastauksen. Pääsemme nyt itse asiassa tekstikriittiseen keskusteluun eli tässä luvussa Nickel avaa Vanhan testamentin käsikirjoituksiin liittyvää tutkimusta.
Lyhyesti sanottuna, vielä jokin aika sitten muslimien tekemää väitettä ei oikein kyetty analysoimaan kriittisesti, koska ei ollut saatavilla riittävää määrää käsikirjoitusaineistoa. Toisin sanoen, ei ollut mahdollista analysoida käsikirjoituksia, jotka ovat peräisin selvästi ajalta ennen 700-lukua sellaisiin käsikirjoituksiin, jotka tulevat selvästi 700-lukua myöhemmältä ajalta. Tämä aika on nyt ohi, koska uusia tärkeitä käsikirjoituslöytöjä on tehty paljon. Muslimioppineiden väite on siis nyt testattavissa!
Mutta ennen käsikirjoitusaineiston esittelyä, on syytä pysähtyä pohtimaan sitä, millainen on ollut se todellinen tilanne, joka synnytti muslimeissa edelläkuvatun kaltaisen reaktion juutalaisia vastaan. Itse asiassa monet asiantuntijat, kuten Ignar Goldziher, Hava Lazarus-Yafeh, Camilla Adang, Kees Versteegh, John Wansbrough ja Shari Lowin ovat nostaneet esiin näkemyksen, että todellisuudessa muslimit kohtasivat juutalaisia, jotka totesivat, ettei heidän Kirjoituksissaan ole mitään puhetta Muhammadin saapumisesta ja tämä herätti sitten muslimit väittämään, että sellainen on siellä joskus aiemmin ollut, mutta se on vain muutettu. Itse asiassa muslimien omissa traditiossa (Al-Maqdisi, k. 991) tämä asia on mainittu suoraan. Toisin sanoen, historiallisesti ottaen tilanne on oikeasti mennyt niin, että muslimit ovat kehottaneet juutalaisia etsimään Muhammadia koskeva ennustus Kirjoituksistaan, mutta tähän juutalaiset ovat yllättäen vastanneetkin ”ei siellä ole sellaista ennustusta!”. Ja olemassaoleva käsikirjoitusaineisto tukee loistavasti tätä päätelmää.
Kun Rahmat Allah Kairanwi julkaisi vuonna 1864 kirjansa Izhār al-haqq, hänen väitteisiinsä siitä, että Tooran tekstiä oli muutettu 600-luvulla, ei voitu tieteellisesti vastata. Nyt tilanne on toinen ja Nickel esittelee useita tärkeitä Vanhan testamentin käsikirjoituksia, jotka ovat selvästi peräisin ajalta ennen 600-lukua. Ensinnäkin meillä on nyt käytössä monia kreikankielisiä Vanhan testamentin kreikankielisiä käsikirjoituksia (Septuaginta/LXX):
Kuten Nickel toteaa, pelkästään tämä listaus osoittaa selvästi vääräksi Izhār al-haqq -teoksen väitteet, jonka mukaan ei ole olemassa käsikirjoituksia ajalta ennen islamin syntyä. Erityisen hauskaa on myös se, että Kairanwin teoksessa kyllä mainitaan kolme koodeksi — Vaticanus, Aleksandrinus ja Efraemi Rescriptus — mutta Kairanwi väitti sinnikkäästi, ettei mikään niistä ajoitu aikaan ennen 600-lukua(!!). Kuten Nickel toteaa, tämä väite on ”hämmästyttävä” (s. 99).
Kreikankielisten käsikirjoitusten lisäksi on kuitenkin olemassa myös muille kielille käännettyä käsikirjoitusmateriaalia, joka edeltää islamin nousua. Yksi syyriankielinen käsikirjoitus on peräisin 400-luvulta ja se sisältää suurimman osan Tooraa ja toinen, koko Vanhan testamentin sisältävä käsikirjoitus tulee 500-600-luvulta. Meillä on myös säilynyt jotain aramenkielisiä Targumeja 600-luvulta. Koptinkielisiä käsikirjoituksia on säilynyt 300-400-luvuilta ja Hieronymuksen tekemiä latinankielisiä käännöksiä on säilynyt 500-600-luvuilta. Materiaalia on siis melko runsaasti ja tästä kasasta on tietenkin turha etsiä mainintoja Muhammadista tai hänen piirteistään.
Mutta entä hepreankieliset käskirjoitukset? Vielä ennen 1940-lukua vanhimmat käsikirjoitukset olivat tunnetusti Aleppo-koodeksi 900-luvulta ja Leningradin koodeksi vuodelta 1008. Ja nyt tarkkana: Kuolleen meren kirjakääröjen löytyminen 1940-1950-lukujen taitteessa toi kuitenkin tutkijoiden käsiin yli 1000 vuotta vanhempia hepreankielisiä käsikirjoituksia, koska ne tulevat jopa toiselta vuosisadalta eKr.! Mielenkiintoista kyllä, suurin osa käskirjoituksista (yli 30 kappaletta) on nimenomaan 5. Mooseksen kirjasta eli teoksesta, josta keskustellaan eniten muslimiväitteiden osalta.
Mitä nämä kaikki käsikirjoituslöydöt sitten paljastavat? Voidaanko niistä löytää mitään tukea muslimioppineiden väitteelle? Kuten jokainen aiheeseen vähänkään perehtynyt tietää, tuki muslimioppineiden väitteille on tasan nolla. Yhdysvalloissa sijaitseva juutalaisen Brandeisin yliopiston tutkija Nahum M. Sarna on todennut, että herpeankielisessä konsonanttitekstissä ei tapahdu juuri mitään merkittävää muutosta ajanjaksolla 200-900 jKr. (s. 103-104). Ei siis liene ihme, että edelleenkään on mahdotonta löytää ensimmäistäkään muslimien kirjoittamaa akateemista tekstiä, jossa heidän väitettään olisi perusteltu todellisilla käsikirjoituslöydöillä. Nickel pyytää muslimeja noudattamaan tässä kohtaa Koraanin kehotusta: ”Esittäkää todistukset väitteenne puolesta, jos tahdotte pysyä totuudessa” (2:111, islamopas).
Tiivistettynä: olemassaoleva käsikirjoitusaineisto osoittaa kiistatta, että tähän saakka kuvattu muslimioppineiden väite siitä, että juutalaiset olisivat sorkkineet Tooran tekstiä Muhammadiin liittyen voidaan, on kuollut ja kuopattu. Kenelläkään historiaan pitäyvällä ei ole mitään syytä ottaa muslimien esittämää teologista väitettä todesta.
Kirjan osa 2 kattaa luvut 7-12 j niissä esitellään ja käsitellään laajasti muslimien esittämiä väitteitä Raamatun luotettavuutta vastaan (osa 3 käsittelee Koraaniin liittyviä haasteita).
Lyhyesti sanottuna, vielä jokin aika sitten muslimien tekemää väitettä ei oikein kyetty analysoimaan kriittisesti, koska ei ollut saatavilla riittävää määrää käsikirjoitusaineistoa. Toisin sanoen, ei ollut mahdollista analysoida käsikirjoituksia, jotka ovat peräisin selvästi ajalta ennen 700-lukua sellaisiin käsikirjoituksiin, jotka tulevat selvästi 700-lukua myöhemmältä ajalta. Tämä aika on nyt ohi, koska uusia tärkeitä käsikirjoituslöytöjä on tehty paljon. Muslimioppineiden väite on siis nyt testattavissa!
Mutta ennen käsikirjoitusaineiston esittelyä, on syytä pysähtyä pohtimaan sitä, millainen on ollut se todellinen tilanne, joka synnytti muslimeissa edelläkuvatun kaltaisen reaktion juutalaisia vastaan. Itse asiassa monet asiantuntijat, kuten Ignar Goldziher, Hava Lazarus-Yafeh, Camilla Adang, Kees Versteegh, John Wansbrough ja Shari Lowin ovat nostaneet esiin näkemyksen, että todellisuudessa muslimit kohtasivat juutalaisia, jotka totesivat, ettei heidän Kirjoituksissaan ole mitään puhetta Muhammadin saapumisesta ja tämä herätti sitten muslimit väittämään, että sellainen on siellä joskus aiemmin ollut, mutta se on vain muutettu. Itse asiassa muslimien omissa traditiossa (Al-Maqdisi, k. 991) tämä asia on mainittu suoraan. Toisin sanoen, historiallisesti ottaen tilanne on oikeasti mennyt niin, että muslimit ovat kehottaneet juutalaisia etsimään Muhammadia koskeva ennustus Kirjoituksistaan, mutta tähän juutalaiset ovat yllättäen vastanneetkin ”ei siellä ole sellaista ennustusta!”. Ja olemassaoleva käsikirjoitusaineisto tukee loistavasti tätä päätelmää.
Käsikirjoitusaineisto
Kun Rahmat Allah Kairanwi julkaisi vuonna 1864 kirjansa Izhār al-haqq, hänen väitteisiinsä siitä, että Tooran tekstiä oli muutettu 600-luvulla, ei voitu tieteellisesti vastata. Nyt tilanne on toinen ja Nickel esittelee useita tärkeitä Vanhan testamentin käsikirjoituksia, jotka ovat selvästi peräisin ajalta ennen 600-lukua. Ensinnäkin meillä on nyt käytössä monia kreikankielisiä Vanhan testamentin kreikankielisiä käsikirjoituksia (Septuaginta/LXX):
- Codex Sinaiticus, 300-luvulta. Teos sisältää Uuden testamentin kokonaisuudessaan ja noin puolet Vanhasta testamentista.
- Codex Vaticanus, 300-luvulta. Teos sisältää suuren osa Uutta testamenttia ja miltei täysin koko Vanhan testamentin (1. Mooseksen kirjasta ja Psalmeista puuttuu sivuja).
- Codex Aleksandrinus, 400-luvulta. Vanhan testamentin osuus on miltei täydellinen ja se sisältää Tooran kokonaisuudessaan (joskin pieni osa 1. ja 3. Mooseksen kirjaa on vahingoittunut).
- Codex Efraemi Rescriptus, 400-luvulta peräisin oleva palimpsesti.
Kuten Nickel toteaa, pelkästään tämä listaus osoittaa selvästi vääräksi Izhār al-haqq -teoksen väitteet, jonka mukaan ei ole olemassa käsikirjoituksia ajalta ennen islamin syntyä. Erityisen hauskaa on myös se, että Kairanwin teoksessa kyllä mainitaan kolme koodeksi — Vaticanus, Aleksandrinus ja Efraemi Rescriptus — mutta Kairanwi väitti sinnikkäästi, ettei mikään niistä ajoitu aikaan ennen 600-lukua(!!). Kuten Nickel toteaa, tämä väite on ”hämmästyttävä” (s. 99).
Kreikankielisten käsikirjoitusten lisäksi on kuitenkin olemassa myös muille kielille käännettyä käsikirjoitusmateriaalia, joka edeltää islamin nousua. Yksi syyriankielinen käsikirjoitus on peräisin 400-luvulta ja se sisältää suurimman osan Tooraa ja toinen, koko Vanhan testamentin sisältävä käsikirjoitus tulee 500-600-luvulta. Meillä on myös säilynyt jotain aramenkielisiä Targumeja 600-luvulta. Koptinkielisiä käsikirjoituksia on säilynyt 300-400-luvuilta ja Hieronymuksen tekemiä latinankielisiä käännöksiä on säilynyt 500-600-luvuilta. Materiaalia on siis melko runsaasti ja tästä kasasta on tietenkin turha etsiä mainintoja Muhammadista tai hänen piirteistään.
Mutta entä hepreankieliset käskirjoitukset? Vielä ennen 1940-lukua vanhimmat käsikirjoitukset olivat tunnetusti Aleppo-koodeksi 900-luvulta ja Leningradin koodeksi vuodelta 1008. Ja nyt tarkkana: Kuolleen meren kirjakääröjen löytyminen 1940-1950-lukujen taitteessa toi kuitenkin tutkijoiden käsiin yli 1000 vuotta vanhempia hepreankielisiä käsikirjoituksia, koska ne tulevat jopa toiselta vuosisadalta eKr.! Mielenkiintoista kyllä, suurin osa käskirjoituksista (yli 30 kappaletta) on nimenomaan 5. Mooseksen kirjasta eli teoksesta, josta keskustellaan eniten muslimiväitteiden osalta.
Mitä nämä kaikki käsikirjoituslöydöt sitten paljastavat? Voidaanko niistä löytää mitään tukea muslimioppineiden väitteelle? Kuten jokainen aiheeseen vähänkään perehtynyt tietää, tuki muslimioppineiden väitteille on tasan nolla. Yhdysvalloissa sijaitseva juutalaisen Brandeisin yliopiston tutkija Nahum M. Sarna on todennut, että herpeankielisessä konsonanttitekstissä ei tapahdu juuri mitään merkittävää muutosta ajanjaksolla 200-900 jKr. (s. 103-104). Ei siis liene ihme, että edelleenkään on mahdotonta löytää ensimmäistäkään muslimien kirjoittamaa akateemista tekstiä, jossa heidän väitettään olisi perusteltu todellisilla käsikirjoituslöydöillä. Nickel pyytää muslimeja noudattamaan tässä kohtaa Koraanin kehotusta: ”Esittäkää todistukset väitteenne puolesta, jos tahdotte pysyä totuudessa” (2:111, islamopas).
Tiivistettynä: olemassaoleva käsikirjoitusaineisto osoittaa kiistatta, että tähän saakka kuvattu muslimioppineiden väite siitä, että juutalaiset olisivat sorkkineet Tooran tekstiä Muhammadiin liittyen voidaan, on kuollut ja kuopattu. Kenelläkään historiaan pitäyvällä ei ole mitään syytä ottaa muslimien esittämää teologista väitettä todesta.
KIRJAN OSA 2
Kirjan osa 2 kattaa luvut 7-12 j niissä esitellään ja käsitellään laajasti muslimien esittämiä väitteitä Raamatun luotettavuutta vastaan (osa 3 käsittelee Koraaniin liittyviä haasteita).
Luku 7
Jo viimeistään 600-luvun lopussa muslimit alkoivat toden teolla ymmärtämään, että Koraanin väitteet poikkeavat melkoisesti juutalaisten ja kristittyjen pyhistä Kirjoista. Ongelman täytyi siten olla joko Koraanissa tai sitten aiemmissa Jumalan antamissa ilmoituksissa ja muslimeille päätös siitä, kumpaa vaihtoehtoa seurata, ei tietenkään ole koskaan ollut kovinkaan vaikea.
Nickel tiivistää luvussa olennaisimmat (a) muslimien kirjoittamat kritiikit juutalaisten ja kristittyjen Kirjoituksia vastaan, josta hän siirtyy sitten kuvaamaan (b) kristittyjen ja (c) juutalaisten vastauksia annettuun kritiikkiin.
Kaikki muslimit eivät suinkaan ole sitä mieltä, että Raamattu on syvätasolla turmeltunut (ks. luku 8). Vaikka Kairanwin kirja Izhār al-haqq onkin yksi suosituimpia kirjoitettuja kritiikkejä, se ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Olennaisia ja paljon käytettyjä teoksia, joissa Raamattua syytetään turmeltuneeksi, on kuusi:
Perus argumentit, jotka näistä kirjoista löytyvät, ovat seuraavat:
Kristityt ja juutalaiset toki vastasivat muslimien antamaan kritiikkiin, joskin kristittyjen teoksia on enemmän ja niitä tunnetaan paremmin. Kristittyjen teoksista voidaan mainita nimeltä seuraavia. Esimerkiksi Ammar al-Basri (k. 845) pyrki vastaamaan kohtuullisen kattavasti muslimien esittämään kritiikkiin. Jotkut vastaukset puolestaan kirjoitettiin dialogi-muodossa. Yhdessä tällaisessa teoksessa Bysanttin keisari Leo III käy kirjeenvaihtoa kalifi Umar II:n kanssa 700-luvulla. Myös Abu Raita al-Takriti (k. 835) vastasi evankeliumia vastaan annettuun kritiikkiin. Koska näillä apologeilla ei ollut vielä käytössään samaa käsikirjoitusmateriaalia kuin meillä nykyään, heidän argumenttinsa vetosivat monesti maalaisjärkeen. Tässä esimerkkejä heidän antamistaan vastauksista:
Myös juutalaista kirjallisuutta on olemassa, joskaan se ei ole yhtä varhaista eikä yhtä hyvin tunnettua. Sekä Salomo ibn Aderet (k. 1310) että Abraham ibn Daud (k. 1316) vastasivat suoraan Ibn Hazmin väitteisiin. Merkittäviä teoksia kirjoitti myös Jacob Qirqisani (k. 960). Erityisen tunnettu kaveri oli Maimonides (k. 1204), joka vastasi kattavasti muslimikritiikkiin. Monet argumentit ovat samantapaisia kuin kristittyjen antamat. Juutalaisetkin huomauttivat, että ainoa syy muslimien esittämälle kritiikille on se, että Muhammadia ei ole mainittu Raamatussa, mutta tämä ei suoranaisesti ole mikään argumentti itsessään.
Luvun lopussa Nickel esittelee vielä Kairanwin teosta ja sitä, miten hän väärinkäyttää aikansa eurooppalaista kriittistä raamatuntutkimusta. Tässä Nickel nojaa pitkästi Stephen Neilin ja Tom Wrightin teokseen The Interpretation of the New Testament 1861-1986 (2nd edition, 1988). Annan yhden esimerkin.
Kairanwi nojasi teoksessaan saksalaiseen tutkijaan Johann Gottfried Eichorniin, joka väitti, että ensimmäinen ”alkuevankeliumi” oli arameankielinen. Tätä väitettä Kairanwi käytti hyväkseen väittäen, että koska neljä kanonista evankeliumia ovat olemassa kreikaksi, ne eivät ole se alkuperäinen Evankeliumi, mistä Koraanissa puhutaan: ”alkuperäinen Evankeliumi katosi”, hän kirjoitti. Kuitenkin, kuten kaikki nykytutkimusta vähänkin seuranneet tietävät, Eichornin hypoteesi ei kestänyt kriittistä analyysiä ja tutkijat ovat jo aikoja sitten hylänneet sen. Ongelma, jonka Kairanwi esittää, on käsitelty ja taputeltu. Ja tätä tapahtuu hänen kirjassaan paljon.
Nickel kysyy vielä mielenkiintoisen kysymyksen. Nyt jotkut länsimaiset tutkijat (joita Kairanwi niin mielellään teoksessaan lainailee) ovat esittäneet, että Koraani on itse asiassa alun perin kirjoitettu syyriaksi, ei arabiaksi (näin mm. Günter Lüling ja Christopher Luxenberg). Mutta vaikka jotkut tutkijat sanovatkin näin, pitäisikö se ottaa nyt lopullisena sanana Koraani-tutkimuksesta, kuten Kairanwi niin mielellään kirjassaan tekee liittyen Raamattuun?! Onko alkuperäinen Koraani siis kadonnut?
Valheellinen oletus #1: Aina, kun Raamattu on ristiriidassa Koraanin kanssa, Raamatun täytyy olla väärässä (eli se on turmeltunut).
Tässä väitteessä on monta järisyttävän suurta ongelmaa. Ensinnäkin, miksi ihmeessä kenekään pitäisi lähtökohtaisesti uskoa, että väite pitää paikkansa? Toisekseen, yleensä ottaen logiikka menee juuri toisin päin: mitä etäämpänä jokin historiallinen lähde on tapahtumista, sitä epävarmemmin siihen tulee suhtautua. Yhtä lailla, ja pikemminkin, voisimme siis ajatella, että Koraani on itse asiassa näissä kodin väärässä. Kolmas ongelma on tässä: Koraani itse asiassa vahvistaa useassa kohdassa aiempien ilmoitusten totuusarvon (ks. 2:41, 89, 91, 97, 101; 3:3, 81; 4:47; 5:48; 6:92; 35:31; 46:12; 30; 61:6; 10:37; 12:111). Kairanwi itse asiassa viittaa jakeeseen 5:48, mutta selittää sitä sanomalla, että tämä väite pätee vain sellaisiin Raamatunkohtiin, jotka ovat sopusoinnussa Koraanin kanssa. Tämä tulkinta ei kuitenkaan tee oikeutta jakeen kirjamelliselle merkitykselle.
Valheellinen oletus #2: Jos Raamattua ei ole kasattu samalla tavoin kuin Koraania, se ei voi olla Jumalan sanaa.
Muslimit uskovat vankasti siihen, että Allah ilmoitti Koraanin Muhammadille ja tämä materiaali kasattiin ja edioitiin kirjaksi 20 vuoden kuluessa Muhammadin kuoleman jälkeen. Tällä näkemykselle on kuitenkin olemassa erittäin heikot historialliset perusteet, kuten kirjan luvusta 16 käy ilmi. Muslimit — ja erityisesti Kairanwi — uskovat, että Allah antoi Jeesukselle Evankeliumi-kirjan samantapaisesti kuin Hän antoi Koraanin Muhammadille. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut evankeliumi-sanan merkitys islamia edeltävinä vuosisatoina! Evankeliumi-sana viittasi aina sanomaan Jeesuksesta, joka oli talletettu neljään evankeliumi-kirjaan, jotka tallettivat sanoman omasta näkökulmastaan katsottuna (eli evankeliumi X:n mukaan). Meidän tuleekin kysyä, että miksi ihmeessä meidän pitäisi hyväksyä islamin näkemys Kirjoitusten synnystä, eikä pitäytyä siihen, miten kristityt asian näkivät satojen vuosien ajan ennen Muhammadia? Nähtävästi taustalla on lisäksi oletus siitä, että ihmiskäsillä ei voi olla roolia ja osuutta pyhän Kirjan kanssa. Ironista kyllä, ensimmäisestä Koraanin käsikirjoituksesta lähtien aina painettuihin Koraaneihin saakka (1900-luvulle) juuri ihmisten ”kädet” ja heidän ”päätöksensä” asetttelivat erilaisia merkintöjä käsikirjoituksiin (ks. tarkemmin luvusta 18).
Valheellinen oletus #3: Jos Raamattu kertoo profeettojen tehneen syntiä, niiden kohtien on täytynyt turmeltua.
Kairanwilla oli suuri painotus siinä, että profeetta ei voi tehdä syntiä. Näin ollen ne tekstit, joissa profeetat lankeavat, ovat turmeltuneet jälkikäteen. Väitteessä on kuitenkin massiivisia ongelmia. Ensinnäkään Toora, Psalmit, evankeliumit tai Koraani itse eivät missään allekirjoita näkemystä, jonka mukaan profeetat eivät voisi tehdä syntiä — itse asiassa nämä kirjat ovat kaikki samaa mieltä siitä, että profeetat olivat vajavaisia ihmisiä, jotka aika ajoin tekivät syntiä! Kairanwin kannattama näkemys syntyikin vasta 1000-luvun jälkeen.
Toisekseen, Vanhan testamentin teksteissä profeetat lankeavat aika ajoin, eikä meillä ole hippuakaan käsikirjoitusevidenssiä siitä, että tekstejä olisi peukaloitu. Mitä Jeesuksen tulee, niin Uuden testamentin mukaan hän toki oli synnitön (ks. 2. Kor. 5:21; Joh. 8:46; Hepr. 4:15; 7:26; 1. Piet. 1:19; 2:22) ja — mikä hauskinta — Koraani on tästä täysin samaa mieltä (19:17, 19).
Kolmanneksi, Koraani itse osoittaa monin kohdin, miten aiemmat profeetat kulkivat harhaan ja tekivät syntiä, tämä pätee niin Adamiin (20:121), Aabrahamiin (21:63), Moosekseen (20:40; 28:15) kuin Joosefiinkin (12:24) ja siksi Koraanissa on useita kohtia, joissa painotetaan sitä, miten profeetat pyytävät itselleen anteeksiantoa (Adam: 7:23, Nooa: 11:47, Aabraham: 26:82, Mooses: 28:16 ja Daavid: 38:24-25), eikä monilla varhaisilla muslimioppineilla ollut mitään ongelmia myöntää tätä asiaa. Itse asiassa Koraanin jakeet 40:55, 47:19 ja 48:2 on luontevin tulkita niin, että Allah käskee jopa Muhammadia pyytämään syntinsä anteeksi (ks. myös 93:7; 94:2). Näissäkään kohdin varhaisilla muslimioppineilla ei ollut mitään ongelmia myöntää tätä, eikä mikään kanoninen hadith-kokoelma missään liitä Muhammadin synnittömyys-oppia: profeettojen synnittömyys -väite syntyi vasta paljon myöhemmin. Näkemys syntyi osittain käsi kädessä Muhammadiin liittyvän yltiöpäisen kunnioittamisen ja ihailemisen kanssa (ks. s. 143).
Valheellinen oletus #4: Kairanwin hyökkäys Raamatun luotettavuutta kohtaan täytyy olla oikein, koska muslimioppineet läpi vuosisatojen ovat painottaneet samaa asiaa.
Kirjassaan Kairanwi antaa olettaa, että aiemmat muslimioppineet ovat laajasti kannattaneet hänen yltiöpäisen skeptistä näkemystään. Todellisuudessa hänen näkemyksensä edustaa äärilaitaa ja islamin historiasta on helppo löytää kasa ”kovia kavereita”, jotka ovat hänen kanssaan täysin eri mieltä. Nickel listaa useampia esimerkkejä:
Yksikään asioista perillä oleva muslimi ei voisi ohittaa tässä listassa mainittuja muslimioppineita. Silti kaikki heistä olivat eri mieltä Kairanwin kanssa. Heidän näkemyksensä osoittavat, että Kairanwin lähestymiskulma on yltiöpäisen skeptinen.
Nickel tiivistää luvussa olennaisimmat (a) muslimien kirjoittamat kritiikit juutalaisten ja kristittyjen Kirjoituksia vastaan, josta hän siirtyy sitten kuvaamaan (b) kristittyjen ja (c) juutalaisten vastauksia annettuun kritiikkiin.
Kaikki muslimit eivät suinkaan ole sitä mieltä, että Raamattu on syvätasolla turmeltunut (ks. luku 8). Vaikka Kairanwin kirja Izhār al-haqq onkin yksi suosituimpia kirjoitettuja kritiikkejä, se ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Olennaisia ja paljon käytettyjä teoksia, joissa Raamattua syytetään turmeltuneeksi, on kuusi:
- Al-Jahiz (k. 869) keskittyi painottamaan erityisesti evankeliumien välisisiä eroavuuksia.
- Al-Qadi Abd al-Jabbar (k. 1025) keskittyi osoittamaan miten, milloin ja miksi Raamatun eri osat korruptoituivat.
- Ibn Hazm (k. 1064) oli ensimmäinen muslimi, joka kehitti erityisen systemaattisen kritiikin Raamattua vastaan. Hän painotti erityisesti kronologisia ja maantieteellisiä ongelmia, teologisia mahdottomuuksia ja profeettojen paheksuttavaa käytöstä.
- Al-Juwayni (k. 1085) käytti erityisesti Muhammadiin liittyvää hiljaisuutta argumenttina Raamatun turmeltuneisuudesta.
- Al-Qarafi (k. 1285) nojasi erityisesti Ibn Hazmin antamaan kritiikkiin.
- Al-Jawziyya (k. 1350) nojasi myös erityisesti Ibn Hazmin antamaan kritiikkiin.
Perus argumentit, jotka näistä kirjoista löytyvät, ovat seuraavat:
- Raamatun kirjoissa on ristiriitoja.
- Nedukadnessar tuhosi alkuperäisen Tooran ja Esra kirjoitti sen uudelleen ja jätti pois maininnan Muhammadista.
- Allah antoi Kirjoitukset hepreaksi, mutta koska evankeliumit eivät ole hepreaksi, ne eivät ole alkuperäisiä teoksia.
- Evankeliumien väite Jeesuksen ristinkuolemasta on vale (näkökykyhän saattaa pettää ihmisen).
- Profeetat eivät tee syntiä ja koska Daavid teki syntiä, hän ei voi olla profeetta, joten Raamatun kuvauksen täytyy olla väärä.
- Koska Raamatussa ei mainita Muhammadia, se on turmeltunut.
- Vaikka Raamattu on osakseen turmeltunut, sieltä löytyy silti mainintoja Muhammadista.
- Eurooppalainen raamatuntutkimus tukee väitettä, jonka mukaan Raamattu on turmeltunut.
Kristityt ja juutalaiset toki vastasivat muslimien antamaan kritiikkiin, joskin kristittyjen teoksia on enemmän ja niitä tunnetaan paremmin. Kristittyjen teoksista voidaan mainita nimeltä seuraavia. Esimerkiksi Ammar al-Basri (k. 845) pyrki vastaamaan kohtuullisen kattavasti muslimien esittämään kritiikkiin. Jotkut vastaukset puolestaan kirjoitettiin dialogi-muodossa. Yhdessä tällaisessa teoksessa Bysanttin keisari Leo III käy kirjeenvaihtoa kalifi Umar II:n kanssa 700-luvulla. Myös Abu Raita al-Takriti (k. 835) vastasi evankeliumia vastaan annettuun kritiikkiin. Koska näillä apologeilla ei ollut vielä käytössään samaa käsikirjoitusmateriaalia kuin meillä nykyään, heidän argumenttinsa vetosivat monesti maalaisjärkeen. Tässä esimerkkejä heidän antamistaan vastauksista:
- Muslimien tulisi esittää todellisia todisteita, eikä vain esittää syytöksiä.
- Ihmiset ovat toki vajavaisia, mutta Jumala on kyennyt säilyttämään Kirjoitukset eheänä.
- Koraani itse asiassa puhuu erittäin kunnioittavasti aiemmista Kirjoituksista, joten muslimien antama kritiikki on Koraanin vastainen.
- Juutalaiset ja kristityt ovat monesta asiasta rajusti eri mieltä, mutta he ovat samaa mieltä siitä, että Tooraa ei ole väärennetty.
- Jos juutalaiset olisivat väärentäneet Tooraa Muhammadin osalta, miksi he eivät väärentäneet sitä Jeesuksen osalta?
- Evankeliumit levisivät nopeasti erikielisinä käännöksinä, mutta ne eivät anna mitään tukea väitetylle peukaloinnille.
- Muslimit väittävät Kirjoituksia peukaloiduiksi, koska he haluavat vain välttää todellisen keskustelun.
Myös juutalaista kirjallisuutta on olemassa, joskaan se ei ole yhtä varhaista eikä yhtä hyvin tunnettua. Sekä Salomo ibn Aderet (k. 1310) että Abraham ibn Daud (k. 1316) vastasivat suoraan Ibn Hazmin väitteisiin. Merkittäviä teoksia kirjoitti myös Jacob Qirqisani (k. 960). Erityisen tunnettu kaveri oli Maimonides (k. 1204), joka vastasi kattavasti muslimikritiikkiin. Monet argumentit ovat samantapaisia kuin kristittyjen antamat. Juutalaisetkin huomauttivat, että ainoa syy muslimien esittämälle kritiikille on se, että Muhammadia ei ole mainittu Raamatussa, mutta tämä ei suoranaisesti ole mikään argumentti itsessään.
Luvun lopussa Nickel esittelee vielä Kairanwin teosta ja sitä, miten hän väärinkäyttää aikansa eurooppalaista kriittistä raamatuntutkimusta. Tässä Nickel nojaa pitkästi Stephen Neilin ja Tom Wrightin teokseen The Interpretation of the New Testament 1861-1986 (2nd edition, 1988). Annan yhden esimerkin.
Kairanwi nojasi teoksessaan saksalaiseen tutkijaan Johann Gottfried Eichorniin, joka väitti, että ensimmäinen ”alkuevankeliumi” oli arameankielinen. Tätä väitettä Kairanwi käytti hyväkseen väittäen, että koska neljä kanonista evankeliumia ovat olemassa kreikaksi, ne eivät ole se alkuperäinen Evankeliumi, mistä Koraanissa puhutaan: ”alkuperäinen Evankeliumi katosi”, hän kirjoitti. Kuitenkin, kuten kaikki nykytutkimusta vähänkin seuranneet tietävät, Eichornin hypoteesi ei kestänyt kriittistä analyysiä ja tutkijat ovat jo aikoja sitten hylänneet sen. Ongelma, jonka Kairanwi esittää, on käsitelty ja taputeltu. Ja tätä tapahtuu hänen kirjassaan paljon.
Nickel kysyy vielä mielenkiintoisen kysymyksen. Nyt jotkut länsimaiset tutkijat (joita Kairanwi niin mielellään teoksessaan lainailee) ovat esittäneet, että Koraani on itse asiassa alun perin kirjoitettu syyriaksi, ei arabiaksi (näin mm. Günter Lüling ja Christopher Luxenberg). Mutta vaikka jotkut tutkijat sanovatkin näin, pitäisikö se ottaa nyt lopullisena sanana Koraani-tutkimuksesta, kuten Kairanwi niin mielellään kirjassaan tekee liittyen Raamattuun?! Onko alkuperäinen Koraani siis kadonnut?
Luku 8
Tässä luvussa käsitellään useampaa kritiikkiä Raamattua kohtaan, jotka perustuvat kuitenkin vääriin oletuksiin. Monilla muslimeilla on siten mielessään monenlaista kritiikkiä Raamattua kohtaan, joka ei perustu sen enempää Koraaniin kuin varhaisten muslimioppineiden mielipiteisiinkään.
Valheellinen oletus #1: Aina, kun Raamattu on ristiriidassa Koraanin kanssa, Raamatun täytyy olla väärässä (eli se on turmeltunut).
Tässä väitteessä on monta järisyttävän suurta ongelmaa. Ensinnäkin, miksi ihmeessä kenekään pitäisi lähtökohtaisesti uskoa, että väite pitää paikkansa? Toisekseen, yleensä ottaen logiikka menee juuri toisin päin: mitä etäämpänä jokin historiallinen lähde on tapahtumista, sitä epävarmemmin siihen tulee suhtautua. Yhtä lailla, ja pikemminkin, voisimme siis ajatella, että Koraani on itse asiassa näissä kodin väärässä. Kolmas ongelma on tässä: Koraani itse asiassa vahvistaa useassa kohdassa aiempien ilmoitusten totuusarvon (ks. 2:41, 89, 91, 97, 101; 3:3, 81; 4:47; 5:48; 6:92; 35:31; 46:12; 30; 61:6; 10:37; 12:111). Kairanwi itse asiassa viittaa jakeeseen 5:48, mutta selittää sitä sanomalla, että tämä väite pätee vain sellaisiin Raamatunkohtiin, jotka ovat sopusoinnussa Koraanin kanssa. Tämä tulkinta ei kuitenkaan tee oikeutta jakeen kirjamelliselle merkitykselle.
Valheellinen oletus #2: Jos Raamattua ei ole kasattu samalla tavoin kuin Koraania, se ei voi olla Jumalan sanaa.
Muslimit uskovat vankasti siihen, että Allah ilmoitti Koraanin Muhammadille ja tämä materiaali kasattiin ja edioitiin kirjaksi 20 vuoden kuluessa Muhammadin kuoleman jälkeen. Tällä näkemykselle on kuitenkin olemassa erittäin heikot historialliset perusteet, kuten kirjan luvusta 16 käy ilmi. Muslimit — ja erityisesti Kairanwi — uskovat, että Allah antoi Jeesukselle Evankeliumi-kirjan samantapaisesti kuin Hän antoi Koraanin Muhammadille. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut evankeliumi-sanan merkitys islamia edeltävinä vuosisatoina! Evankeliumi-sana viittasi aina sanomaan Jeesuksesta, joka oli talletettu neljään evankeliumi-kirjaan, jotka tallettivat sanoman omasta näkökulmastaan katsottuna (eli evankeliumi X:n mukaan). Meidän tuleekin kysyä, että miksi ihmeessä meidän pitäisi hyväksyä islamin näkemys Kirjoitusten synnystä, eikä pitäytyä siihen, miten kristityt asian näkivät satojen vuosien ajan ennen Muhammadia? Nähtävästi taustalla on lisäksi oletus siitä, että ihmiskäsillä ei voi olla roolia ja osuutta pyhän Kirjan kanssa. Ironista kyllä, ensimmäisestä Koraanin käsikirjoituksesta lähtien aina painettuihin Koraaneihin saakka (1900-luvulle) juuri ihmisten ”kädet” ja heidän ”päätöksensä” asetttelivat erilaisia merkintöjä käsikirjoituksiin (ks. tarkemmin luvusta 18).
Valheellinen oletus #3: Jos Raamattu kertoo profeettojen tehneen syntiä, niiden kohtien on täytynyt turmeltua.
Kairanwilla oli suuri painotus siinä, että profeetta ei voi tehdä syntiä. Näin ollen ne tekstit, joissa profeetat lankeavat, ovat turmeltuneet jälkikäteen. Väitteessä on kuitenkin massiivisia ongelmia. Ensinnäkään Toora, Psalmit, evankeliumit tai Koraani itse eivät missään allekirjoita näkemystä, jonka mukaan profeetat eivät voisi tehdä syntiä — itse asiassa nämä kirjat ovat kaikki samaa mieltä siitä, että profeetat olivat vajavaisia ihmisiä, jotka aika ajoin tekivät syntiä! Kairanwin kannattama näkemys syntyikin vasta 1000-luvun jälkeen.
Toisekseen, Vanhan testamentin teksteissä profeetat lankeavat aika ajoin, eikä meillä ole hippuakaan käsikirjoitusevidenssiä siitä, että tekstejä olisi peukaloitu. Mitä Jeesuksen tulee, niin Uuden testamentin mukaan hän toki oli synnitön (ks. 2. Kor. 5:21; Joh. 8:46; Hepr. 4:15; 7:26; 1. Piet. 1:19; 2:22) ja — mikä hauskinta — Koraani on tästä täysin samaa mieltä (19:17, 19).
Kolmanneksi, Koraani itse osoittaa monin kohdin, miten aiemmat profeetat kulkivat harhaan ja tekivät syntiä, tämä pätee niin Adamiin (20:121), Aabrahamiin (21:63), Moosekseen (20:40; 28:15) kuin Joosefiinkin (12:24) ja siksi Koraanissa on useita kohtia, joissa painotetaan sitä, miten profeetat pyytävät itselleen anteeksiantoa (Adam: 7:23, Nooa: 11:47, Aabraham: 26:82, Mooses: 28:16 ja Daavid: 38:24-25), eikä monilla varhaisilla muslimioppineilla ollut mitään ongelmia myöntää tätä asiaa. Itse asiassa Koraanin jakeet 40:55, 47:19 ja 48:2 on luontevin tulkita niin, että Allah käskee jopa Muhammadia pyytämään syntinsä anteeksi (ks. myös 93:7; 94:2). Näissäkään kohdin varhaisilla muslimioppineilla ei ollut mitään ongelmia myöntää tätä, eikä mikään kanoninen hadith-kokoelma missään liitä Muhammadin synnittömyys-oppia: profeettojen synnittömyys -väite syntyi vasta paljon myöhemmin. Näkemys syntyi osittain käsi kädessä Muhammadiin liittyvän yltiöpäisen kunnioittamisen ja ihailemisen kanssa (ks. s. 143).
Valheellinen oletus #4: Kairanwin hyökkäys Raamatun luotettavuutta kohtaan täytyy olla oikein, koska muslimioppineet läpi vuosisatojen ovat painottaneet samaa asiaa.
Kirjassaan Kairanwi antaa olettaa, että aiemmat muslimioppineet ovat laajasti kannattaneet hänen yltiöpäisen skeptistä näkemystään. Todellisuudessa hänen näkemyksensä edustaa äärilaitaa ja islamin historiasta on helppo löytää kasa ”kovia kavereita”, jotka ovat hänen kanssaan täysin eri mieltä. Nickel listaa useampia esimerkkejä:
- Varhaiset muslimioppineet, kuten Ibn al-Layth (k. 819), Ali ibn Sahl Rabban al-Tabari (k. 855), al-Qāsim ibn Ibrahīm (k. 860) ja Ibn Qutayba (k. 889) kirjoittivat paljon Raamatusta ilman, että he syyttivät sen sanomaa turmeltuneeksi.
- Ibn Sina (=Avicenna) (k. 1037) ei allekirjoittanut erään toisen muslimin väitettä, jonka mukaan Tooran sanoma olisi turmeltunut. Itse asiassa hän argumentoi tällaista näkemystä vastaan kysymällä, että miten Raamattu voisi edes turmeltua, koska se on levinnyt ympäri maailmaa ihmisten käsiin, jotka asuvat todella kaukana toisistaan. Ibn Sinan argumentti on siis sama, jonka monet juutalaiset ja kristityt tekivät Raamatun sanomaa puolustaessaan (ja sitä käytetään itse asiassa edelleen).
- William Lane Craigille läheinen ystävä Al-Ghazali (k. 1111) ei myöskään allekirjoittanut korruptio-näkemystä. Hän itse asiassa otti evankeliumien sanoman tosissaan, mutta hän vain tulkitsi metaforisesti kohdat, jotka eivät sopineet Koraanin sanomaan.
- Al-Rāzi (k. 1209), jota Kairanwi väittää kirjassaan liittolaisekseen, ei itse asiassa ole lainkaan samoilla linjoilla Kairanwin kanssa. Hänkin pitää mahdottomana ajatusta, jonka mukaan juutalaiset ja kristityt olisivat turmelleet Raamatun sanoman, koska sen käsikirjoituksia on ”idässä ja lännessä” eli ne ovat maantieteellisesti jakautuneet erittäin laajalle.
- Ibn Taymiyya (k. 1328) uskoi, että hyvin pieni osa Raamatun tekstistä olisi turmeltunut, mutta suurimmaksi osaksi hän syytti kristittyjä vain tekstien väärinlukemisesta. Hän myös toteaa, että muslimien keskuudessa käytiin asiasta keskustelua, eivätkä kaikki olleet aiheesta samaa mieltä.
- Ibn Khaldūn hylkäsi myös korruptio-näkemyksen ja syytti juutalaisia ja kristittyjä sen sijaan tekstin väärinymmärtämisestä. Hän itse asiassa käytti paljon hyödyksi Tooraa historiankirjoituksessaan.
- Erittäin suosittu etelä-aasialainen teologi, Shāh Walī Allāh (k. 1762) totesi, ettei hän usko Raamatun korruptio-väitteeseen. Samaa mieltä oli vielä Kairanwin aikalainen Sir Sayyid Ahmad Khān (k. 1898): hän piti ongelmallisena vain vääriä tulkintoja, ei itse tekstin turmeltuneisuutta. Hän jopa kirjoitti kommentaareja 1. Mooseksen kirjan luvuista 1-11 ja Matteuksen evankeliumin luvuista 1-5!
Yksikään asioista perillä oleva muslimi ei voisi ohittaa tässä listassa mainittuja muslimioppineita. Silti kaikki heistä olivat eri mieltä Kairanwin kanssa. Heidän näkemyksensä osoittavat, että Kairanwin lähestymiskulma on yltiöpäisen skeptinen.
Luku 9
Tämä luku vastaa yhdessä lukujen 10 ja 12 kanssa muslimien antamaan kritiikkiin evankeliumin luotettavuutta vastaan. Luku 9 keskittyy sanaan ”Evankeliumi”.
Yksi suurimpia sekaannuksia kristittyjen ja muslimien vuoropuhelussa on sanan ”evankeliumi” (arab. Injil) ymmärtäminen. Yksikään evankeliumi Uudessa testamentissa ei ymmärrä evankeliumi-sanaa kirjaksi, jonka Jumala antoi Jeesukselle. Itse asiassa meillä ei ole mitään todisteita mistään, että kukaan olisi ymmärtänyt sanaa tällä tavoin kuin se Koraanissa määritellään (5:46, 47). Kuten Sidney Griffith on todennut, Koraani on ainoa olemassaoleva kirjallinen lähde, joka määrittelee tällä tavoin evankeliumi-sanan. Kairanwi kuitenkin toistaa tätä väitettä antamatta minkäänlaista argumenttia väitteensä tueksi. Miksi ihmeessä meidän pitäisi määritellä evankeliumi-sana juuri Koraanin määritelmän kautta, väitteen, joka syntyi vasta 600-luvulla?
Nickel kysyy myös kaksi kysymystä muslimilukijoiltaan. Ensinnäkin, jos teoksissa olevat ristiriitaisuudet ovat merkki teoksen turmeltuneisuudesta, eikö sama huomio päde sitten myös Koraaniin ja islamilaiseen perimätietoon? Toiseksi, entä ne tekstit, joissa ei ole ristiriitoja? Jos hylkäät sellaiset kohdat, jotka esiintyvät eri muodossa, hyväksytkö siis silloin ne kohdat, joista kaikki ovat samaa mieltä?
Evankeliumi-sana (kreik. euanggelion) tarkoittaa ”hyviä uutisia” ja Uuden testamentin kielenkäytössä hyviä uutisia nimenomaan Jeesuksesta. ”Hyvinä uutisina” sanaa käytetään jo Jesajan kirjan jakeissa 40:9; 52:7: ”Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat”. 1. Korinttilaiskirjeen luvun 15 alussa Paavali muistuttaa korinttilaisille uudelleen, mitä ”evankeliumi” todella tarkoittaa (ks. 15:1-11). Markuksen evankeliumi puolestaan alkaa toteamalla ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin [euanggelion] alku”. Lopulta sanalla alettiin viitata kirjallisiin evankeliumeihin, yleensä termillä ”euanggelion kata Markon” eli ”Evankeliumi Markuksen mukaan” jne. Justinos Marttyyrin teoksissa 150-luvulla sana onkin monikossa viittaamassa kirjallisiin evankeliumeihin.
Entä sitten Kairanwin syytökset liittyen evankeliumeissa oleviin ristiriitaisuuksiin? Nickelin mukaan lukija huomaa varsin pian, ettei hän oikeastaan nosta esille kovinkaan suuria ongelmia (s. 159). Esimerkiksi ihmettely siitä, miksi Jeesuksen saarnat eivät ole samassa järjestyksessä, ei ole kovinkaan oivallinen huomio, koska kukaan ei edes väitä laittavansa kaikkea oikeaan järjestykseen (joku voisi toki todeta, että mitä Koraaniin tulee, sen sisältö on kaikkea muuta kuin ”järjestyksessä”).
Mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, millaisia teemoja Kairanwi ohittaa kokonaan, nimittäin (1) Jeesuksen väitteet itsestään Jumalan Poikana ja (2) hänen ennustuksensa omasta kuolemastaan. Kairanwi esimerkiksi kiinnittää huomiota eri sanamuotoihin liittyen Jumalan ääneen Jeesuksen kastehetkellä (Matt. 3:17; Mark. 1:11; Luuk. 3:22), mutta hän ohittaa täysin kertomuksen pääviestin, jossa Jumala kutsuu Jeesusta omaksi ainutlaatuiseksi Pojakseen! Ainoa ristiriita on tämän väitteen ja Koraanin välillä, joka kieltää ehdottomasti sen, että Jumalalla olisi Poikaa (mm. 112:3). Sama huomio pätee Jeesuksen sanoihin viimeisellä aterialla: Kairanwi ohittaa täysin sen, että Jeesus nimenomaan tulkitsee oman kuolemansa lunastavana kuolemana.
Kaiken huipentumana on kuitenkin Jeesuksen ristinkuoleman aikana tapahtuneet asiat, joista Kairanwi pyrkii etsimään epäjohdonmukaisuuksia. Hän ei kuitenkaan millään tavoin esitä argumentteja itse ristinkuolemaa vastaan! Jälleen kerran, ainoa todellinen ristiriita on se, mitä että evankeliumien mukaan Jeesus ristiinnaulittiin ja Koraanin mukaan häntä ei ristiinnaulittu (4:157).
Yksi suurimpia sekaannuksia kristittyjen ja muslimien vuoropuhelussa on sanan ”evankeliumi” (arab. Injil) ymmärtäminen. Yksikään evankeliumi Uudessa testamentissa ei ymmärrä evankeliumi-sanaa kirjaksi, jonka Jumala antoi Jeesukselle. Itse asiassa meillä ei ole mitään todisteita mistään, että kukaan olisi ymmärtänyt sanaa tällä tavoin kuin se Koraanissa määritellään (5:46, 47). Kuten Sidney Griffith on todennut, Koraani on ainoa olemassaoleva kirjallinen lähde, joka määrittelee tällä tavoin evankeliumi-sanan. Kairanwi kuitenkin toistaa tätä väitettä antamatta minkäänlaista argumenttia väitteensä tueksi. Miksi ihmeessä meidän pitäisi määritellä evankeliumi-sana juuri Koraanin määritelmän kautta, väitteen, joka syntyi vasta 600-luvulla?
Nickel kysyy myös kaksi kysymystä muslimilukijoiltaan. Ensinnäkin, jos teoksissa olevat ristiriitaisuudet ovat merkki teoksen turmeltuneisuudesta, eikö sama huomio päde sitten myös Koraaniin ja islamilaiseen perimätietoon? Toiseksi, entä ne tekstit, joissa ei ole ristiriitoja? Jos hylkäät sellaiset kohdat, jotka esiintyvät eri muodossa, hyväksytkö siis silloin ne kohdat, joista kaikki ovat samaa mieltä?
Evankeliumi-sana (kreik. euanggelion) tarkoittaa ”hyviä uutisia” ja Uuden testamentin kielenkäytössä hyviä uutisia nimenomaan Jeesuksesta. ”Hyvinä uutisina” sanaa käytetään jo Jesajan kirjan jakeissa 40:9; 52:7: ”Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat”. 1. Korinttilaiskirjeen luvun 15 alussa Paavali muistuttaa korinttilaisille uudelleen, mitä ”evankeliumi” todella tarkoittaa (ks. 15:1-11). Markuksen evankeliumi puolestaan alkaa toteamalla ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin [euanggelion] alku”. Lopulta sanalla alettiin viitata kirjallisiin evankeliumeihin, yleensä termillä ”euanggelion kata Markon” eli ”Evankeliumi Markuksen mukaan” jne. Justinos Marttyyrin teoksissa 150-luvulla sana onkin monikossa viittaamassa kirjallisiin evankeliumeihin.
Entä sitten Kairanwin syytökset liittyen evankeliumeissa oleviin ristiriitaisuuksiin? Nickelin mukaan lukija huomaa varsin pian, ettei hän oikeastaan nosta esille kovinkaan suuria ongelmia (s. 159). Esimerkiksi ihmettely siitä, miksi Jeesuksen saarnat eivät ole samassa järjestyksessä, ei ole kovinkaan oivallinen huomio, koska kukaan ei edes väitä laittavansa kaikkea oikeaan järjestykseen (joku voisi toki todeta, että mitä Koraaniin tulee, sen sisältö on kaikkea muuta kuin ”järjestyksessä”).
Mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, millaisia teemoja Kairanwi ohittaa kokonaan, nimittäin (1) Jeesuksen väitteet itsestään Jumalan Poikana ja (2) hänen ennustuksensa omasta kuolemastaan. Kairanwi esimerkiksi kiinnittää huomiota eri sanamuotoihin liittyen Jumalan ääneen Jeesuksen kastehetkellä (Matt. 3:17; Mark. 1:11; Luuk. 3:22), mutta hän ohittaa täysin kertomuksen pääviestin, jossa Jumala kutsuu Jeesusta omaksi ainutlaatuiseksi Pojakseen! Ainoa ristiriita on tämän väitteen ja Koraanin välillä, joka kieltää ehdottomasti sen, että Jumalalla olisi Poikaa (mm. 112:3). Sama huomio pätee Jeesuksen sanoihin viimeisellä aterialla: Kairanwi ohittaa täysin sen, että Jeesus nimenomaan tulkitsee oman kuolemansa lunastavana kuolemana.
Kaiken huipentumana on kuitenkin Jeesuksen ristinkuoleman aikana tapahtuneet asiat, joista Kairanwi pyrkii etsimään epäjohdonmukaisuuksia. Hän ei kuitenkaan millään tavoin esitä argumentteja itse ristinkuolemaa vastaan! Jälleen kerran, ainoa todellinen ristiriita on se, mitä että evankeliumien mukaan Jeesus ristiinnaulittiin ja Koraanin mukaan häntä ei ristiinnaulittu (4:157).
Luku 10
Luvussa 10 esitetään useita syitä sille, miksi meidän pitäisi ylipäätään luottaa Uuden testamentin antamaan todistukseen Jeesuksesta. Evankeliumeissa ja joissain kirjeissä painotetaan silminnäkijöiden roolia (ks. Luuk. 1:1-4; Joh. 19:35; 21:24; 1. Joh. 1:1-2; 2. Piet. 1:16, 18). On tärkeä ymmärtää, että kristityt ja muslimit eivät tee samankaltaisia väitteitä pyhistä Kirjoistaan. Muslimit painottavat paljon sitä, miten Koraani on ainutlaatuinen kirja, jota ei voi edes verrata muihin teoksiin kielen kauneudessa jne. Koraani on jäljittelemätön (engl. inimitability). Uuden testamentin teksteissä tämä ei kuitenkaan ole tärkeää, vaan se, että sanoma palautuu asioiden ja tapahtumien silminnäkijöihin.
Ensinnäkin Nickel painottaa sitä, että tapahtumat on kirjoitettu ylös silminnäkijäsukupolven ollessa yhä elossa. Tähän liittyen Richard Bauckhamin nimi vilahtelee usein alaviitteissä. Mielenkiintoista kyllä, Nickel ei nosta esiin sen kummemmin evankeliumeihin liittyvää ajoituskeskustelua, mutta on siis aivan mahdollista, että evankeliumit kirjoitettiin jo vuosikymmeniä aiemmin, kuin mitä yleensä tutkimuskirjallisuudessa sanotaan, mutta tämä ei kuitenkaan nouse esiin tässä luvussa. Joka tapauksessa, siinä kun evankeliumien kohdalla puhutaan noin 40 vuoden ajanjaksosta, Muhammadin kohdalla ajanjakso on lähemmäs 200 vuotta — ero on noin 4-5-kertainen! Hadithien kohdalla tilanne pahenee entisestään, koska eniten luotetut hadithit kerättiin al-Bukharin (k. 870) ja Muslimin (k. 874) aikana 800-luvun puolivälissä eli noin 220 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen. Näin ollen,
Toisekseen, Nickel painottaa sitä, miten vahvoja linkkejä tässä todistusketjussa on liittyen evankeliumisanoman liikkumiseen varhaisessa kristillisyydessä. Tässä yhteydessä apostoli Paavalin rooli on aivan liian väheksytty, vaikka hän on ajallisesti ensimmäinen kirjallinen lähteemme, joka kertoo olennaisia asioita Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kuten olen omassa kirjassanikin painottanut (Saarela 2024, luku 10), erityisen paljonpuhuvaa on 1. Korinttilaiskirjeen luvun 15 alku, jossa Paavali välittää eteenpäin (paradidōmi) virallisia Jeesus-traditioita, joita hän oli itsekin vastaanottanut (paralambanō). Paavali myös painottaa sitä, miten hänen evankeliuminsa on täydellisessä sopusoinnussa Jerusalemin apostolien kanssa (1. Kor. 15:11). Muuallakin Paavali painottaa sitä, miten kuulijoiden tulee pitää kiinni hänen antamistaan traditioista (1. Kor. 11:2, 23; 15:3; 2. Tess. 2:15). Näin ollen todistajien ketju on ilmeinen ja selvä:
Islamin kannalta erityisen tärkeää on huomata, miten maininta Jeesuksen sovittavasta kuolemasta palautuu aina kristinuskon aamuhämärään eli 30-luvun alkuun (1. Kor. 15:3-5), aivan samalla tavalla kuin opetus siitä, että hän on Jumalan Poika (Room. 1:1-4; Ap.t. 9:20–>; Gal. 1:15-16). Näin ollen,
Kolmanneksi, mitä Uuden testamentin kaanoniin tulee, niin neljä evankeliumia vakiintuivat nopeasti omaksi kokonaisuudekseen (toisen vuosisadan alkupuolella), eikä niillä koskaan ollut varteenotettavia kilpailijoita. (Aihetta on käsitelty tällä sivustolla aiemmin.)
Neljänneksi, Uuden testamentin tekstit välitettiin eteenpäin niin, että alkuperäiset tekstit ovat säilyneet meidän aikaamme saakka. Nickel lainaakin tunnettua saksalaista Uuden testamentin tutkijaa Martin Hengeliä, jonka mukaan Uuden testamentin evankeliumit ovat antiikin parhaiten säilyneet tekstit. Ja, viidenneksi, monet näistä käsikirjoituksista on peräisin selvästi ajalta ennen islamin saapumista (ks. tarkemmin luku 12).
Nickel nostaa vielä esiin yhden erikoisen asian. Kairanwi lainasi teoksessaan paljon muslimoppinuttu al-Rāzīa (k. 1209) hyökätessään mm. Jeesuksen väitettyä jumaluutta vastaan. Kuitenkin, jos lukee al-Rāzīn kirjoittaman Koraani-kommentaarin, niin huomaa, että hän itse asiassa kyseenalaistaa klassisen musliminäkemyksen Jeesuksen ristinkuolemaan liittyen (3:55; 1:157)! Al-Rāzīan mukaan ei ole mitään järkeä väittää, että ihmisten näkökyky petti eli joku muu vain laitettiin näyttämään Jeesukselta ristillä. Jos näkökykyyn ei voi enää luottaa, sanoo Al-Rāzīa, silloin menee pohja niin Jeesuksen kuin Muhammadinkin profeetan asemalta ja jopa heidän olemassaololtaan, koska ne perustuvat lopulta siihen, mitä ihmiset ovat nähneet! Yllättäen Kairanwi ei nosta esiin näitä huomioita omassa kirjassaan, vaikka hän muuten nojaa Al-Rāzīan oppineisuuteen.
Ensinnäkin Nickel painottaa sitä, että tapahtumat on kirjoitettu ylös silminnäkijäsukupolven ollessa yhä elossa. Tähän liittyen Richard Bauckhamin nimi vilahtelee usein alaviitteissä. Mielenkiintoista kyllä, Nickel ei nosta esiin sen kummemmin evankeliumeihin liittyvää ajoituskeskustelua, mutta on siis aivan mahdollista, että evankeliumit kirjoitettiin jo vuosikymmeniä aiemmin, kuin mitä yleensä tutkimuskirjallisuudessa sanotaan, mutta tämä ei kuitenkaan nouse esiin tässä luvussa. Joka tapauksessa, siinä kun evankeliumien kohdalla puhutaan noin 40 vuoden ajanjaksosta, Muhammadin kohdalla ajanjakso on lähemmäs 200 vuotta — ero on noin 4-5-kertainen! Hadithien kohdalla tilanne pahenee entisestään, koska eniten luotetut hadithit kerättiin al-Bukharin (k. 870) ja Muslimin (k. 874) aikana 800-luvun puolivälissä eli noin 220 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen. Näin ollen,
Ottaen huomioon muslimien lähdeteosten välisen suuren aikavälin, vaikuttaa siis vilpilliseltä, että Izhār al-haqq syyttää evankeliumin kertomuksia siitä, ettei niissä ole ”keskeytymätöntä kertojien ketjua”. (s. 175)
Toisekseen, Nickel painottaa sitä, miten vahvoja linkkejä tässä todistusketjussa on liittyen evankeliumisanoman liikkumiseen varhaisessa kristillisyydessä. Tässä yhteydessä apostoli Paavalin rooli on aivan liian väheksytty, vaikka hän on ajallisesti ensimmäinen kirjallinen lähteemme, joka kertoo olennaisia asioita Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kuten olen omassa kirjassanikin painottanut (Saarela 2024, luku 10), erityisen paljonpuhuvaa on 1. Korinttilaiskirjeen luvun 15 alku, jossa Paavali välittää eteenpäin (paradidōmi) virallisia Jeesus-traditioita, joita hän oli itsekin vastaanottanut (paralambanō). Paavali myös painottaa sitä, miten hänen evankeliuminsa on täydellisessä sopusoinnussa Jerusalemin apostolien kanssa (1. Kor. 15:11). Muuallakin Paavali painottaa sitä, miten kuulijoiden tulee pitää kiinni hänen antamistaan traditioista (1. Kor. 11:2, 23; 15:3; 2. Tess. 2:15). Näin ollen todistajien ketju on ilmeinen ja selvä:
Jeesus—Jerusalemin apostolit—Paavali
Islamin kannalta erityisen tärkeää on huomata, miten maininta Jeesuksen sovittavasta kuolemasta palautuu aina kristinuskon aamuhämärään eli 30-luvun alkuun (1. Kor. 15:3-5), aivan samalla tavalla kuin opetus siitä, että hän on Jumalan Poika (Room. 1:1-4; Ap.t. 9:20–>; Gal. 1:15-16). Näin ollen,
Jos on totta, että Paavali sai nämä kaksi traditiota Jeesuksen ensimmäisiltä seuraajilta kahden tai neljän vuoden kuluessa Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta – kuten sekä Uusi testamentti että nykyaikainen tutkimus vahvistavat – silloin evankeliumin ja islamin välinen kiista ei koske tekstin vääristymistä, virheellistä välittämistä tai Paavalin väitettyjä keksintöjä. Se tarkoittaa pikemminkin, että nämä olivat kristittyjen uskomuksia jo varhaisimmista ajoista lähtien ja että ne perustuvat niiden miesten ja naisten – silminnäkijöiden – todistuksiin, jotka elivät Jeesuksen kanssa, kuulivat Jeesuksen puhuvan itsestään ja näkivät hänen ristiinnaulitsemisensa. (s. 178)
Kolmanneksi, mitä Uuden testamentin kaanoniin tulee, niin neljä evankeliumia vakiintuivat nopeasti omaksi kokonaisuudekseen (toisen vuosisadan alkupuolella), eikä niillä koskaan ollut varteenotettavia kilpailijoita. (Aihetta on käsitelty tällä sivustolla aiemmin.)
Neljänneksi, Uuden testamentin tekstit välitettiin eteenpäin niin, että alkuperäiset tekstit ovat säilyneet meidän aikaamme saakka. Nickel lainaakin tunnettua saksalaista Uuden testamentin tutkijaa Martin Hengeliä, jonka mukaan Uuden testamentin evankeliumit ovat antiikin parhaiten säilyneet tekstit. Ja, viidenneksi, monet näistä käsikirjoituksista on peräisin selvästi ajalta ennen islamin saapumista (ks. tarkemmin luku 12).
Nickel nostaa vielä esiin yhden erikoisen asian. Kairanwi lainasi teoksessaan paljon muslimoppinuttu al-Rāzīa (k. 1209) hyökätessään mm. Jeesuksen väitettyä jumaluutta vastaan. Kuitenkin, jos lukee al-Rāzīn kirjoittaman Koraani-kommentaarin, niin huomaa, että hän itse asiassa kyseenalaistaa klassisen musliminäkemyksen Jeesuksen ristinkuolemaan liittyen (3:55; 1:157)! Al-Rāzīan mukaan ei ole mitään järkeä väittää, että ihmisten näkökyky petti eli joku muu vain laitettiin näyttämään Jeesukselta ristillä. Jos näkökykyyn ei voi enää luottaa, sanoo Al-Rāzīa, silloin menee pohja niin Jeesuksen kuin Muhammadinkin profeetan asemalta ja jopa heidän olemassaololtaan, koska ne perustuvat lopulta siihen, mitä ihmiset ovat nähneet! Yllättäen Kairanwi ei nosta esiin näitä huomioita omassa kirjassaan, vaikka hän muuten nojaa Al-Rāzīan oppineisuuteen.
* Huom.: Jokaisen, joka haluaa perehtyä Vanhan testamentin käsikirjotustraditioon, tulisi lukea tarkasti kirjan luku 11: se on erinomainen ja kattava tiivistys nykytutkimuksesta.
Luku 11
Tässä luvussa annetaan iso argumentti heprealaisten Kirjoitusten luotettavuudesta. Teoksessaan Izhār al-haqq Kairanwi hyökkää kovasti Tooran ja laajemmin Vanhan testamentin luotettavuutta vastaan. Tämä liike on Koraanin valossa tietenkin hyvin outo ja jopa erittäin ongelmallinen siitä yksinkertaisesta syystä, että, kuten olemme jo huomanneet, Koraanin teksti olettaa, että 600-luvulla eläneiden juutalaisten Toora oli edelleen sama Toora, joka on aikoinaan heille annettu (ks. 3:93; 5:43). Koraanissa ei missään puhuta mistään ”aiemmasta Toorasta”, joka olisi jotenkin erilainen kuin 600-luvulla kansan keskuudessa liikkeellä ollut Toora, eikä Koraani myöskään puhu Toorasta pelkästään menneessä muodossa. Sen sijaan kaikissa niissä 18 kohdassa, joissa Toora-sana esiintyy, oletus on, että Kirja on pysynyt koko ajan samana. Ei siis mikään ihme, että Kairanwi ei teoksessaan lainaa ainoatakaan Kooran jaetta väitteensä tueksi! Hän siis väitti, että Toora ja Evankeliumi olivat turmeltuneet jo kauan ennen Muhammadia, mutta Koraanista tälle väitteelle oli turha hakea tukea — se on itse asiassa ristiriidassa Koraanin kanssa.
Miksi siis ylipäätään uskoa Kairanwia (s. 197)!?
Siinä kun luvussa 6 osoitettiin, että juutalaiset eivät muokanneet Tooraa 600-luvulla, tässä luvussa annetaan laajempi argumentti sen puolesta, että Vanhan testamentin teksti on pysynyt olennaisesti samana koko ajan ennen islamin tuloa.
Kuten jo todettu, varhaisimmat käsikirjoitukset Vanhasta testamentista ovat Kuolleen meren kirjakääröt, joista osa on peräisin jopa 200-luvulta eKr. Yhdestätoista Qumranin luolasta löydettiin noin 200 Vanhan testamentin tekstien käsikirjoitusta (muut käsikirjoitukset olivat muunlaisia teoksia). Vaikka Kuolleen meren kirjakääröt osoittavat, että liikkeella oli muutamiakin hieman erilaisia tekstitradioita, juutalaisten 1. vuosisadalta jKr. alkaen suosima ns. masoreettinen konsonanttiteksti (johon lisättiin vokaalimerkinnät 600-700-luvulta alkaen) on säilynyt erityisen hyvin ja tarkasti. Notre Damen yliopiston tutkija Eugene Ulrich kirjoittaa:
Ehkä maailman tunnetuin Vanhan testamentin tekstikriitikko, Jerusalemin yliopiston raamatuntutkimuksen professori Emanuel Tov kirjoittaa masoreettisen tekstin säilyttämisestä läpi vuosisatojen näin:
Näin ollen nykyisen parhaan tietämyksen mukaan juutalaiset Lähi-idän alueella eläneet yhteisöt käyttivät ja välittivät eteenpäin erittäin tarkkaa tekstitraditiota kuuden sadan vuoden aikana ennen islamin syntyä.
Kairanwi oli tietoinen erilaisista Vanhan testamentin tekstitraditioista, kuten samarialaisesta Pentateukista ja monista eroavuuksista, joita tämän version ja masoreettisen tekstin välillä on. Hän kuitenkin ylikorosti eroavuuksien merkitystä, kuten seuraava esimerkki osoittaa.
5. Mooseksen kirjan jakeessa 27:4 masoreettisessa tekstissä puhutaan Ebalinvuoresta, kun taas samarialaisessa pentateukissa puhutaan Garisiminvuoresta. Tämä tekstivariantti on syntynyt juutalaisten ja samarialaisten syvästä riidasta koskien kysymystä siitä, missä Jumalaa tulisi palvoa (vrt. Johanneksen evankeliumin luku 4). Samarialaisessa pentateukissa on myös pieniä lisäyksiä jakeiden 2. Moos. 20:14 ja 5. Moos. 5:18 kohdalla liittyen samaan teologiseen kysymykseen pyhän paikan maantieteellisestä sijainnista. Kairanwi painotti paljon tätä eroavuutta, mutta niin tehdessään hän teki usean virheen:
Entä sitten Koraani? Klassiset muslimilähteet itsessään osoittavat, että Koraani liikkui eri maantieteellisissä paikoissa eri muodoissa ennen kuin yksi tekstimuoto päätettiin vakiinnuttaa muiden kustannuksella. Lisäksi tekstin hienosäätö liittyen vaikkapa vokaalimerkintöihin kesti muutaman vuosisadan.
Mitä väitettyihin Vanhan testamentin tekstin sisällä oleviin ristiriitaisuuksiin tulee, asiaa on käsitelty kattavasti monissa teoksissa. Nickel viittaa mm. Jay Smithin, Alex Chowdhryn, Toby Jepsonin ja James Schaefferin netistä löytyvään tekstiin ”101 Cleared-up Contradictions in the Bible”. Kuitenkin suurin osa Kairanwin esimerkeistä koskevat asioita, joilla ei ole mitään tekemistä Vanhan testamentin ydinkertomuksen kanssa — itse asiassa hänen teoksestaan on vaikea löytyy montaakaan esimerkkiä, jotka olisivat selkeästi suuria teologisia ristiriitoja. Lisäksi samantapaisia ristiriitoja on aivan yhtä helppo osoittaa Koraanista. Tunnettu teema on se, miten Mekan ja Medinan aikoina annetut suurat suhtautuvat ei-uskovien kohteluun: myöhemmät suurat kehottavat paljon suoremmin suoraan väkivaltaan kuin aiemmat suurat. Tätä on toki selitetty abrogaatio-opilla (oppi siitä, miten myöhempi ilmoitus kumoaa aiempaa ilmoitusta), mutta se pakottaa meidät joka tapauksessa uskomaan, että Allah muuttaa mieltään vain 23 vuoden sisällä.
Kairanwin lähetysmistavassa on yksi suuri haaste: länsimaisen tutkimuksen hedelmät osuvat yhtä lailla, ja itse asiassa pahemmin juuri Koraaniin. Mutta tämä on kirjan osan 3 aihe.
Miksi siis ylipäätään uskoa Kairanwia (s. 197)!?
Siinä kun luvussa 6 osoitettiin, että juutalaiset eivät muokanneet Tooraa 600-luvulla, tässä luvussa annetaan laajempi argumentti sen puolesta, että Vanhan testamentin teksti on pysynyt olennaisesti samana koko ajan ennen islamin tuloa.
Kuten jo todettu, varhaisimmat käsikirjoitukset Vanhasta testamentista ovat Kuolleen meren kirjakääröt, joista osa on peräisin jopa 200-luvulta eKr. Yhdestätoista Qumranin luolasta löydettiin noin 200 Vanhan testamentin tekstien käsikirjoitusta (muut käsikirjoitukset olivat muunlaisia teoksia). Vaikka Kuolleen meren kirjakääröt osoittavat, että liikkeella oli muutamiakin hieman erilaisia tekstitradioita, juutalaisten 1. vuosisadalta jKr. alkaen suosima ns. masoreettinen konsonanttiteksti (johon lisättiin vokaalimerkinnät 600-700-luvulta alkaen) on säilynyt erityisen hyvin ja tarkasti. Notre Damen yliopiston tutkija Eugene Ulrich kirjoittaa:
Raamatullinen teksti, jonka olemme perineet traditionaalisessa heprealaisessa Raamatussa on säilynyt hämmästyttävän tarkasti kahden vuosituhannen ajan; kirjurit ja heidän yhteisönsä tekivät ensiluokkaista työtä tekstin tarkassa säilyttämisessä. (s. 200)
Ehkä maailman tunnetuin Vanhan testamentin tekstikriitikko, Jerusalemin yliopiston raamatuntutkimuksen professori Emanuel Tov kirjoittaa masoreettisen tekstin säilyttämisestä läpi vuosisatojen näin:
Masoreettisen tekstin ehkä näkyvin piirre on sen huolellinen välittäminen hieman yli kahden vuosituhannen ajan. Masoreettisten käsikirjoitusten kopioinnin tarkkuus on tunnettu tosiasia, sillä kopiointiin sisältyi käsikirjoitusten pienimmätkin yksityiskohdat, kuten pienet pisteet kirjainten yläpuolella ja pienten ja suurten kirjainten erottelu. Rabiinit eivät sallineet käsikirjoituksen käyttöä julkisessa lukemisessa, jos siinä oli enemmän kuin kolme korjausta yhdessä sarakkeessa. (s. 203)
Näin ollen nykyisen parhaan tietämyksen mukaan juutalaiset Lähi-idän alueella eläneet yhteisöt käyttivät ja välittivät eteenpäin erittäin tarkkaa tekstitraditiota kuuden sadan vuoden aikana ennen islamin syntyä.
Kairanwi oli tietoinen erilaisista Vanhan testamentin tekstitraditioista, kuten samarialaisesta Pentateukista ja monista eroavuuksista, joita tämän version ja masoreettisen tekstin välillä on. Hän kuitenkin ylikorosti eroavuuksien merkitystä, kuten seuraava esimerkki osoittaa.
5. Mooseksen kirjan jakeessa 27:4 masoreettisessa tekstissä puhutaan Ebalinvuoresta, kun taas samarialaisessa pentateukissa puhutaan Garisiminvuoresta. Tämä tekstivariantti on syntynyt juutalaisten ja samarialaisten syvästä riidasta koskien kysymystä siitä, missä Jumalaa tulisi palvoa (vrt. Johanneksen evankeliumin luku 4). Samarialaisessa pentateukissa on myös pieniä lisäyksiä jakeiden 2. Moos. 20:14 ja 5. Moos. 5:18 kohdalla liittyen samaan teologiseen kysymykseen pyhän paikan maantieteellisestä sijainnista. Kairanwi painotti paljon tätä eroavuutta, mutta niin tehdessään hän teki usean virheen:
- Nykyään tutkijat ymmärtävät, että samarialaisen pentateukin teksti on toissijainen eli se edustaa myöhempää muutosta (tässä kohden Kairanwin lainaaman tutkijan näkemys on sittemmin ammuttu alas). Lisäksi tämä variantti kerrotaan avoimesti kriittisissä editioissa.
- Itse asissa tämä esimerkki ei toimi lainkaan argumenttina, koska tässä ei ole kyseessä muutos juutalaisten käyttämän masoreettisen tekstin sisällä! Ja vielä, samarialainen pentateukki ei ollut edes tiedossa tai yleisessä käytössä ennen 1600-lukua.
- Kairanwi antaa olettaa, että tällaisia teologisia muutoksia on enemmänkin. Totuus on itse asissa jotain aivan muuta: tämä on itse asiassa melko uniikki esimerkki tekstivariantista, jossa näkyy taustalla ideologinen motiivi muuttaa tekstiä teologisista syistä (näin Tov).
Entä sitten Koraani? Klassiset muslimilähteet itsessään osoittavat, että Koraani liikkui eri maantieteellisissä paikoissa eri muodoissa ennen kuin yksi tekstimuoto päätettiin vakiinnuttaa muiden kustannuksella. Lisäksi tekstin hienosäätö liittyen vaikkapa vokaalimerkintöihin kesti muutaman vuosisadan.
Mitä väitettyihin Vanhan testamentin tekstin sisällä oleviin ristiriitaisuuksiin tulee, asiaa on käsitelty kattavasti monissa teoksissa. Nickel viittaa mm. Jay Smithin, Alex Chowdhryn, Toby Jepsonin ja James Schaefferin netistä löytyvään tekstiin ”101 Cleared-up Contradictions in the Bible”. Kuitenkin suurin osa Kairanwin esimerkeistä koskevat asioita, joilla ei ole mitään tekemistä Vanhan testamentin ydinkertomuksen kanssa — itse asiassa hänen teoksestaan on vaikea löytyy montaakaan esimerkkiä, jotka olisivat selkeästi suuria teologisia ristiriitoja. Lisäksi samantapaisia ristiriitoja on aivan yhtä helppo osoittaa Koraanista. Tunnettu teema on se, miten Mekan ja Medinan aikoina annetut suurat suhtautuvat ei-uskovien kohteluun: myöhemmät suurat kehottavat paljon suoremmin suoraan väkivaltaan kuin aiemmat suurat. Tätä on toki selitetty abrogaatio-opilla (oppi siitä, miten myöhempi ilmoitus kumoaa aiempaa ilmoitusta), mutta se pakottaa meidät joka tapauksessa uskomaan, että Allah muuttaa mieltään vain 23 vuoden sisällä.
Kairanwin lähetysmistavassa on yksi suuri haaste: länsimaisen tutkimuksen hedelmät osuvat yhtä lailla, ja itse asiassa pahemmin juuri Koraaniin. Mutta tämä on kirjan osan 3 aihe.
* Huom.: Jokaisen, joka haluaa perehtyä Uuden testamentin käsikirjotustraditioon, tulisi lukea tarkasti kirjan luku 12: se on erinomainen ja kattava tiivistys nykytutkimuksesta.
Luku 12
Luku 12 käsittelee Uutta testamenttia samalla tavalla kuin aiempi luku käsitteli Vanhaa testamenttia. Rahmat Allah Kairanwin käsitteli vuonna 1864 julkaisemassa kirjassaan Izhār al-haqq kolmea tärkeää majuskelikoodeksia (Vaticanusta, Aleksandrinusta ja Efraemi Rescriptusta), joissa Uuden testamentin teksti on säilynyt, mutta hän väitti, ettei mikään niistä tule ajalta ennen islamin syntyä(!). (Hän ei myöskään näyttänyt tienneen sitä, että näissä käsikirjoituksissa on säilynyt Uuden testamentin lisäksi myös Vanhan testamentin tekstiä.) Kuitenkin, kuten jokainen aiheeseen vähänkin perehtynyt tietää, nämä käsikirjoitukset tulevat 300- ja 400-luvuilta eli jo 200-300 vuotta ennen Muhammadin uraa.
Uuden testamentin käskirjoitusaineisto osoittaa, että teos on itse asiassa säilynyt paremmin meidän aikaamme kuin yksikään ns. klassinen teos antiikin ajalta. (Ks. aiheesta hiljattainen haastattelu, jossa olin mukana.) Itse asiassa materiaalia on huomattavan paljon enemmän kuin vaikkapa monista tärkeistä islamilaisista lähteistä, jotka ovat joko kadonneet itsessään kokonaan (kuten Ibn Ishaqin kirjoittama Muhammadin elämäkerta) tai sitten ne ovat säilyneet erittäin heikosti vain yhdessä ainoassa käsikirjoituksessa (kuten al-Waqidin kirjoittama teos Muhammadista). Princeton yliopiston tutkija Patricia Crone onkin kirjoittanut osuvasti:
Iso osa tärkeää aineistoa — kuten käytännössä kaikki olennaiset papuruslöydöt + Codex Sinaiticuksen julkaiseminen — on kuitenkin tullut esiin vasta Kairanwin julkaiseman kirjan jälkeen. Tämä luku tiivistääkin olennaiset kreikankieliset käskirjoitukset, selittää tekstikritiikin perussääntöjä ja esittelee eri tekstisukuja. Tässä listaus niistä käsikirjoituksista, jotka ovat tulleet esiin Kairanwin teoksen jälkeen:
Kuten arvostettu Uuden testamentin tutkija Peter Head on todennut, nämä hiljattain löydetyt fragmentit vahvistavat tärkeiden majuskelikoodeksien tekstin.
Nickel nostaa luvun lopussa esiin huolestuttavan huomion Kairanwin ajattelusta. Teoksessaan Kairanwi nimittäin sanoo suoraan, että vaikka löytyisikin Uuden testamentin käsikirjoituksia ajalta ennen islamin syntyä (kuten nyt on löytynyt ja joita oli jo olemassa hänen aikanaan), niiden täytyy olla syvätasolla turmeltuneita ja vaikka tällaisia käsikirjoituksia olisi tuhansia, se ei muuttaisi mitään. Toisin sanoen tässä meillä on henkilö, joka käytännössä kieltäytyy uskomasta minkäänlaista olemassaolevaa todistusaineistoa.
Uuden testamentin käskirjoitusaineisto osoittaa, että teos on itse asiassa säilynyt paremmin meidän aikaamme kuin yksikään ns. klassinen teos antiikin ajalta. (Ks. aiheesta hiljattainen haastattelu, jossa olin mukana.) Itse asiassa materiaalia on huomattavan paljon enemmän kuin vaikkapa monista tärkeistä islamilaisista lähteistä, jotka ovat joko kadonneet itsessään kokonaan (kuten Ibn Ishaqin kirjoittama Muhammadin elämäkerta) tai sitten ne ovat säilyneet erittäin heikosti vain yhdessä ainoassa käsikirjoituksessa (kuten al-Waqidin kirjoittama teos Muhammadista). Princeton yliopiston tutkija Patricia Crone onkin kirjoittanut osuvasti:
Mieti sitä mahdollisuutta, että meidän pitäisi rekonstruoida kristinuskon alkuperä Klemensin [k. 215] tai Justinos Marttyyrin [k. 165] kirjoitusten perusteella, jotka ovat säilyneet pelkästään Origenesin [k. 253] toimittamassa resensiossa. (s. 223-224)
Iso osa tärkeää aineistoa — kuten käytännössä kaikki olennaiset papuruslöydöt + Codex Sinaiticuksen julkaiseminen — on kuitenkin tullut esiin vasta Kairanwin julkaiseman kirjan jälkeen. Tämä luku tiivistääkin olennaiset kreikankieliset käskirjoitukset, selittää tekstikritiikin perussääntöjä ja esittelee eri tekstisukuja. Tässä listaus niistä käsikirjoituksista, jotka ovat tulleet esiin Kairanwin teoksen jälkeen:
- Syyriankielinen palimpsesti-käskirjoitus evankeliumeista,
- Codex Washington (400-luku),
- Codex Coridethi (800-luku),
- Monet tärkeät papyruslöydöt, kuten Chester Beatty -papyrukset (200-luvulta P45, P46, P47) ja Bodmer papyrukset (200-luvulta P66, P72, P75),
- Jotkut uudet papyruslöydöt, P90 (tekstiä Joh. 18-19:sta) ja P104 (tekstiä Matt. 21:stä), jotka ovat jopa toiselta vuosisadalta,
- P52, varhaisin olemassaoleva fragmentti Johanneksen evankeliumin luvusta 18 (ajalta noin 150 jKr.).
Kuten arvostettu Uuden testamentin tutkija Peter Head on todennut, nämä hiljattain löydetyt fragmentit vahvistavat tärkeiden majuskelikoodeksien tekstin.
Nickel nostaa luvun lopussa esiin huolestuttavan huomion Kairanwin ajattelusta. Teoksessaan Kairanwi nimittäin sanoo suoraan, että vaikka löytyisikin Uuden testamentin käsikirjoituksia ajalta ennen islamin syntyä (kuten nyt on löytynyt ja joita oli jo olemassa hänen aikanaan), niiden täytyy olla syvätasolla turmeltuneita ja vaikka tällaisia käsikirjoituksia olisi tuhansia, se ei muuttaisi mitään. Toisin sanoen tässä meillä on henkilö, joka käytännössä kieltäytyy uskomasta minkäänlaista olemassaolevaa todistusaineistoa.
Kirjan osat 3 ja 4 esitellään seuraavassa kirjoituksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti