KIRJAESITTELY (2/2): Gordon Nickel — The Gentle Answer to the Muslim Accusation of Biblical Falsification

Saavumme nyt Gordon Nickelin kirjan The Gentle Answer to the Muslim Accusation of Biblical Falsification esittelyssä toiseen tekstiin. Kirjan osien 1-2 sisältöä on esitelty aiemmassa tekstissä. Tämä teksti keskittyy kirjan osiin 3 ja 4.

OSA 3

Osan 3 luvut 13-18 käsittelevät täysin Koraania ja sen syntyhistoriaa parhaimman olemassaolevan tutkimuksen näkökulmasta.

Luku 13 

Luku 13 alkaa pienellä alustuksella. Nickel toteaa surullisena, että monesti kristittyjen ja muslimien välinen dialogi tukahtuu, koska keskustelussa käsitellään epäjohdonmukaisesti länsimaisen tutkimuksen merkitystä Raamattuun ja Koraaniin liittyen. Monet muslimit kyllä käyttävät tätä tutkimusta innokkaasti hyödykseen hyökätessään Raamattua vastaan, mutta he eivät halua alistaa omaa pyhää Kirjaansa kriittisen arvioinnin kohteeksi, alttiiksi samoille periaatteille. 

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta lähestysmistavasta on juuri Rahmat Allah Kairanwi. Hän käyttää Izhār al-haqq -teoksessaan tuhannen sivua Raamatun kriittiseen arvoimiseen länsimaisen tutkimuksen näkökulmasta, mutta kun hän siirtyy Koraaniin, hän esittää islamin pyhän kirjan täydellisenä, muuttumattomana ja immuunina kaikille hankalille kysymyksille! Tällainen lähestymistapa on erittäin kummallinen, varsinkin, kun sitä verrataan aiempaan 1200-vuotiseen muslimien kirjoittamaan kirjallisuuteen. Outoa on sekin, että Kairanwi ei näytä edes olevan tietoinen Koraaniin liittyvistä ongelmista, vaikka sellaista olisi jo hänen aikanaan ollut satavilla valtava määrä.

Luvussa 14 tullaan esitellään monia kysymyksiä, joita tutkijat Koraaniin ja islamin alkuperään liittyen kysyvät. Luku 13 keskittyy kuitenkin esittelemään jopa 11 erilaista epävarmuustekijää Koraaniin liittyen. Esittelen kunkin niistä lyhyesti.


1 — Epävarmuus liittyen alkuperäisiin käsikirjoituksiin

Monet muslimit uskovat vakaasti, että edelleen on olemassa niitä alkuperäisiä Koraanin käsikirjoituksia, joita (erään hadithin mukaan) kolmantena kalifina toiminut Uthman lähetti eri maantieteellisiin paikkoihin 650-luvulla. Esimerkiksi Muhammad Hamidullah kirjoittaa vuonna 1973 kirjoitetussa kirjassaan Introduction to Islam, miten yhtä näistä Uthmanin aikaisista käsikirjoituksista säilytetään Istanbulin Topkapin palatsissa ja miten eräs toinen käsikirjoitus on Uzbekistanin pääkaupungissa Toshkentista. Tällainen uskomus on itse asiassa melko koomista, koska näitä käsikirjoituksia ei olla oikeastaan tutkittu kunnollisesti kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä! Itse asiassa juuri mainittu Topkapissa säilytettävä käsikirjoitus saatiin ylipäätään tutkijoiden käsiin vasta vuonna 1999 ja ensimmäiset kunnolliset tulokset alkoivat valjeta 2000-luvun alussa. Kävi ilmi, ettei se ole peräisin 600-luvun puolivälistä. Tilannetta voi toki sitten verrata Raamattu-tutkimukseen, jota on nyt tehty käytännössä jo 1500-luvulta alkaen ja tuloksista on keskusteltu näyttävästi ja julkisesti.


2 — Epävarmuus liittyen standarditekstiin

Yleisen muslimiuskomuksen mukaan nykyinen Koraani on täsmälleen sama, joka annettiin Muhammadille ilmestyksissä 600-luvun alussa. Jokainen aiheeseen perehtyvä kuitenkin huomaa nopeasti, ettei tämä pidä paikkansa. Itse asiassa tämän päivän standarditeksti Koraanista edustaa vain yhtä lukutapaa kokonaisen 14 lukutavan joukosta. Tämä johtuu siis siitä, että Koraanin teksti on sen kielen luonteen vuoksi niin epävarmaa ja monitulkintaista, että muslimioppineet päättivät keskiajalla rajata hyväksytyt lukutavat neljääntoista. Nykyinen standarditeksti julkaistiin Kairossa 10.7.1924. Kyseessä oli kuitenkin valinta suhteessa 1/14 ja kysymys siitä, onko tämä valittu lukutapa jotenkin ainoa tai paras, on sitten eri asia.


3 — Epävarmuus liittyen alkuperään

Koraanin alkuperä on historiallisesti ottaen erittäin epävarmalla pohjalla. Haditheista löytyy esimerkiksi väite, että Koraani annettiin Muhammadille seitsemässä erilaisessa ”lukutavassa”, arab. ahruf. Muslimioppineet ovat antaneet kyseiselle hadithille ainakin 40 erilaista tulkintaa. Al-Tabari (k. 923) uskoi, että sana tarkoittaa ”murretta” (dialect). Myös nk. ”Saatanalliset jakeet” liittyvät tähän alkuperä-kysymykseen. Monet muslimioppineet kertoivat joistain ilmestyksistä, joita Muhammad saikin Saatanalta, eikä Allahilta. Tämä aihe itsessään herättää kysymyksiä Koraanin alkuperän suhteen.


4 — Epävarmuus arabiankielessä (script)

Koraanin varhaismuodon arabia on pelkkää konsonanttitekstiä ja sitä voidaan tulkita monella eri tavalla. Siksi siihen vitataan termillä ”scriptio defectiva”, ”puutteellinen teksti”. Varhaisimmista käsikirjoituksista puuttuukin sekä pitkät että lyhyet vokaalit sekä diakriittiset merkinnät, joilla samannäköiset konsonantit voidaan erottaa toisistaan. Näistä asioista monet nykymuslimit ovat kuitenkin täysin tietämättömiä.

Arabian kielen piirteissä on siis monia haasteita ja yksi niistä on se, että eri konsonantit näyttävät käytännössä samalta, kun niitä käytetään sanojen keskellä ja riippuen vokaalimerkinnöistä (pisteitä kirjaimen ylä- tai alapuolella), on tulkinnanvaraista, mikä konsonantti on kyseessä (esimerkiksi Koraanin jae 79:1 on yksi esimerkki epävarmasta lukutavasta). Vertailun vuoksi todettakoot, että Uuden testamentin kreikassa tällaisia ongelmia ei ole ja Vanhan testamentin hepreassakin ongelmat ovat pienempiä, koska konsonantit ovat esimerkiksi erilaisia ja niitä on hankalampi sekoittaa keskenään suhteessa varhaisarabiaan.


5 — Epävarmuus tekstissä

Jo islamin toisella vuosisadalla (700-luvulla) muslimioppineet puhuivat paljon Koraanin tekstivarianteista. Monet variantit olivat olemassa myös itse konsonanttitekstissä eli ns. syvätasolla. Al-Suyuti-niminen oppinut (k. 1505) käsitteli laajasti variantteja teoksissaan. Tässä joitain esimerkkejä:

• Tulisiko bismilla eli suurien alussa oleva lausahdus ”Jumalan nimeen” esiintyä suurien alussa vai ei? 
• Ovatko suurat 8 ja 9 yksi ja sama suura vai kaksi erillistä suuraa? 
• Tradition mukaan Muhammadin seuralainen, Abdullah ibn Masud, kielsi sen, että Koraanin ensimmäinen ja kaksi viimeistä suuraa kuuluisivat lainkaan Koraaniin. 
• 900-luvulla vaikuttanut Abū Bakr Ibn Mujāhid päätti, mitkä variantit Koraanin tekstiin liittyen hyväksytään ja mitkä eivät: hän rajasi erilaiset lukutavat seitsemään. Ne, jotka kieltäytyivät noudattamasta annettuja lukutapoja, ruoskittiin. 

Onkin outoa, miten paljon muslimit ovat hyökänneet Uutta testamenttia vastaan huomauttaen, miten paljon ”ihmisen rooli” on tekstien äärellä korostunut, mutta islamin omassa historiassa tilanne on aivan samanlainen. Tarvittiin paljon ”ihmisen roolia” ennen kuin Koraani tuli siihen muotoon, mikä sillä nyt on 1920-luvun painoksessa.


6 — Epävarmuus täydellisyydestä (completeness)

Vaikka tämä saattaakin kuulostaa oudolle varsinkin monille nykymuslimeille, niin jo varhaisina aikoina muslioppineet keskustelivat hyvin vakavasti siitä, onko Koraani säilynyt kokonaisuudessaan vai ei. Melkoinen kasa tärkeitä sunni-muslimeja voidaan listata tässä kohdin. Abu Ubaid al-Qasim bin Salam (k. 837) kirjoitti teoksessaan kokonaisen luvun suurista, joiden hän ajatteli jääneen pois Koraanista. Hänen mukaansa kukaan ei ole oppinut koko Koraania. Abu Ubaid myös sanoi, että suura 33 resioitiin yleensä 200 jakeen mittaisena, eikä 73 jakeen mittaisena, jollaisena se nyt tunnetaan.

Erään tradition mukaan toisen kalifin eli Umarin poika Abd Allah sanoi, ettei kenekään tulisi sanoa, että hänellä on koko Koraani hallussaan, koska kukaan ei tiedä mikä kokonaisuus on, koska isoja osia on lopullisesti kateissa.

Erään tradition mukaan Muhammadin vaimo Aiša väitti, että kivitykseen liittyvä jae katosi, koska Muhammadin kuoleman aikoihin vuohi söi sen materiaalin, jolle jae oli talletettu! Aiheen asiantuntija John Burtonin tiivistyksen mukaan

vaikutusvaltaisimmat kommentaattorit ja oikeustieteilijöiden enemmistö olivat sitä mieltä, että koko Koraania ei ole koskaan koottu yhteen” (s. 247).

7 — Epävarmuus liittyen poistoihin, lisäyksiin ja muutoksiin

Muslimioppineet kävivät myös vakavaa keskustelua siitä, miten paljon Koraanin tekstiä oli muutettu tahallaan (Princeton yliopiston tutkija Hossein Modarressi on kirjoittanut aiheesta kattavan artikkelin). Joidenkin mukaan suura 12 ei ole alunperin ollut osa Koraania. Kalifi Umar puolestaan uskoi, että osa Koraanin sisällöstä katosi taistelussa kaatuneiden miesten (muistin) mukana. Nämä väitteet tulevat sunni-lähteistä, mutta kovia väitteitä löytyy myös shiia-muslimien teksteistä. 900-luvulla suurin osa shiiaoppineista piti Koraania vaillinaisena teoksena. Muutoksista kirjoittivat laajasti mm. al-Ayāshi (k. 932), al-Basrī (800-luvulla), al-Sayyārī (800-luvulla) ja Ali ibn Ibrahmīm al-Qummi (900-luvulla) ja syytökset Koraania vastaan jatkuivat 1700-luvulle saakka. Vielä vuonna 1902 kuollut Mirza Husain Noori Tabarsi piti Koraanin tekstiä turmeltuneena (tahrif) kirjassaan, joka herätti laajaa keskustelua shiia-muslimien piirissä.

Nämä huomiot eivät tietenkään itsessään todista, että todellinen Koraani olisi turmeltunut, mutta ne osoittavat sen, että muslimioppineet ovat itse esittäneet paljon epävarmuustekijöitä Koraanin tekstin suhteen. Kairanwi ei vain syystä tai toisesta viitsinyt mainita mitään näistä asioista omassa kirjassaan…


8 — Epävarmuus liittyen abrogaatioon

Muslimeilla on nk. abrogaatio-oppi, joka tarkoittaa sitä, että jotkut myöhemmät suuran jakeet kumoavat aiemmin annetun ilmoituksen. Oppineet eivät kuitenkaan ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, mitkä kohdat kumoavat mitäkin kohtia. Asiasta tarkemmin kirjan luvussa 15.


9 — Epävarmuus liittyen ristiriitoihin

Muslimioppineet ovat alusta saakka keskustelleet Koraanin sisäisistä ristiriidoista. Abū ʿAlī Muḥammad ibn al-Mustanīr al-Baṣrī (k. 821) kirjoitti aiheesta kattavasti jo omana elinaikanaan ja monet muut ovat käsitelleet aihetta kirjoissaan, joskin monet nykykirjat välttävät aihetta. Aiheesta lisää kirjan luvussa 15.


10 — Epävarmuus liittyen kasaamiseen ja editoimiseen

Parhaimmat olemassaolevat lähteet siitä, miten Koraanin sisältö kasattiin, tulevat reilu 200 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen. Varhaisin lähde on al-Bukhari (k. 870). Ei ole kuitenkaan olemassa mitään näistä lähteistä irrallista todistusaineistoa, joka voisi osoittaa, että lähteisiin voi luottaa. Lähteissä on kaiken lisäksi monenlaisia ristiriitoja siitä, missä vaiheessa islamin historiaa tapahtui mitäkin, koska muut hadithit sisältävät erilaista informaatiota tapahtumista.

Yksi aiheeseen liittyvä mysteeri on myös se, miksi nämä kertomukset puuttuvat täysin Ib-Ishaqin (k. 767), al-Waqidin (k. 832) ja al-Tabarin teoksista (k. 923). Kuten tunnettu Koraani-tutkija Michael Cook on todennut, ”tapahtumat eivät näytä olleen osa varhaista arabialaista kronikoiden perinnettä” (s. 255). Ks. tarkemmin kirjan luku 16.


11 — Epävarmuus liittyen tarkoitukseen

Monet Koraanin jakeet ovat erittäin hankalia tulkita. Esimerkiksi jakeesta 3:7 on esitetty ties kuinka monta erilaista käännöstä. Nickel toteaa, että kuka tahansa, joka lukee klassisia muslimikommentaattoreita, huomaa, että he kiistelivät usein monien Koraanin jakeiden merkityksestä. Al-Tabari (k. 923) kirjoittaa usein tämänkaltaisia lauseita: ”tulkitsijat eroavat toisistaan siinä, mitä Allah on tarkoittanut”. Koraanin jakeet 37:101-102 voidaan tulkita joko niin, että poika, josta puhutaan, on Iisak, tai sitten hän on Ismael. Eräs tutkija laski eri kommentaarien ehdotukset ja tulos oli Ismaelin hyväksi 133-130. Myös suura 112 on erittäin hankala ymmärtää: 15 sanan mittaisessa suurassa on jopa kolme hapax legomenaa eli sanaa, jotka eivät esiinny missään muualla Koraanissa.

Luku 14

Luku 14 on hieman poikkeava luku muuhun kirjaan suhteutettuna. Nickel tiivistää useiden Koraani-tutkijoiden kysymyksiä, joita Koraaniin liittyen on tutkimuskirjallisuudessa kysytty. Luku alkaa Fred Donnerin puheen lainauksella. Tohtori Donner, joka on yksi maailman johtavia Koraanitutkijoita, tiivisti tutkimuskenttää vuoden 2005 puheessaan seuraavasti:

Meidän, jotka tutkimme islamin alkuperää, on myönnettävä yhdessä, että me emme yksinkertaisesti tiedä joitakin hyvin perustavanlaatuisia asioita Koraanista – asioita, jotka ovat niin perustavanlaatuisia, että muiden teosten parissa työskentelevät tutkijat pitävät niiden tuntemista yleensä itsestään selvyyksinä. Niihin kuuluvat esimerkiksi seuraavat kysymykset: Miten Koraani syntyi? Mistä se tuli ja milloin se ilmestyi ensimmäisen kerran? Miten se kirjoitettiin ensimmäisen kerran? Millä kielellä se kirjoitettiin – ja kirjoitetaan? Missä muodossa se oli alun perin? Kuka oli sen ensimmäinen yleisö? Miten se siirtyi sukupolvelta toiselle, etenkin alkuvuosina? Milloin, miten ja kuka sen kasasi yhteen (codified)? (s. 259)

Kirjan luku on tiivis paketti erityisesti niille, jotka kaipaavat lähdeluetteloa, jonka avulla aiheen tutkimukseen voi sukeltaa syvemmälle.

Tässä kohden voisin näin erityisesti Uuden testamentin tutkimuksen pelikentältä islam-tutkimuksen lukemiseen siirtyneenä todeta, että monissa kohdin täytyy kiittää ja hymyillä, koska monien Uuden testamentin teosten kohdalla meillä on huomattavasti enemmän todellista tietoa kuin Koraanin kohdalla ja näin siitä huolimatta, että aikaväli näiden kahden teoksen välillä on 600 vuotta…Koraanin hyväksi!

Luku 15

Yksi Kairanwin ongelmista hänen kirjassaan Izhār al-haqq oli siinä, että hän ei kohdellut Koraania samalla johdonmukaisuudella kuin Raamattua. Tämä on johtanut, ikävä kyllä, monia hänen kirjansa lukeneita muslimeja hylkäämään Raamatun lukemisen kokonaan ja näkemään Koraanin täysin vailla samankaltaisia ongelmia. Tässä luvussa käsitellään samantapaisia haasteita Koraaniin liittyen kuin mitä Kairanwi nosti esiin kirjassaan Raamattuun liittyen. Kyseessä ei kuitenkaan ole sarjatulimaisesti ammuttu lista, vaan olennaisia esimerkkejä, jotka parhaassa tapauksessa saisivat aikaan hedelmällisen keskusteluyhteyden muslimin ja kristityn välillä. Luvussa käsitellään (a) ristiriitoja, (b) abrogaatio-oppia, (c) Koraanin suhdetta väkivaltaan (Suura 9), (d) Koraanin eroavuuksia kertomuksissa suhteessa Raamattuun, (e) poistoja, (f) poissaolevia tärkeitä linkkejä kertomuksissa, (g) lisäyksiä ja (h) muutoksia.


A — Ristiriidoista

Koraanin tekstissä on tiivistettynä kahdenlaisia ristiriitoja: tekstin suhteessa aiempiin ilmoituksiin ja tekstin sisäisessä logiikassa. Jälkimmäisestä Nickel nostaa erityisesti esiin kysymyksen siitä, miten Koraani käskee suhtautumaan ei-uskoviin (lievästi vai väkivaltaisesti) ja antaako Allah ihmisille vapaan tahdon vai ei. Nickel myös painottaa sitä, että siinä kun Kairanwin kritiikki Raamattua kohtaan osui suurimmaksi osaksi täysin kehällisiin asioihin eikä tapahtumien syvämerkitykseen, Koraanin kohdalla kyse on hyvin syvällisistä ja tärkeistä asioista, kuten siis muslimin suhteesta ei-uskovaan. Otetaan nyt esimerkiksi Koraanin suhde väkivaltaan: aihe on aiheuttanut kiistaa varhaisesta alkaen aina tähän päivään saakka. Vastaus riippuu siitä, mitä Koraanin osia halutaan painottaa. Esimerkiksi Osama bib Ladenilla ei ollut vaikeuksia löytää Koraanista tukea omille näkemyksilleen ja tavoitteilleen. Tiivistettynä, Koraanissa on 12 kohtaa, joissa kehotetaan taistelemaan (2:190, 193, 244; 4:76, 84; 8:39; 9:12, 14, 29, 36, 123; 49:9) ja viisi kohtaa, joissa kehotetaan tappaamaan ei-uskovia (2:191 [x2]; 4:89, 91; 9:5). Näiden kohtien lukeminen yhdessä jakeen 2:256 kanssa on haastavaa. Muslimioppineet keskustelivatkin paljon eri vuosisatoina näistä ristiriidoista.

* Aiheesta hyvä suomenkielinen teos on Nabeel Qureshin kirja Totuus Jihadista (Perussanoma, 2019).


B — Abrogaatio-opista

Muslimien päätekniikka risrtiriitaisten jakeiden ratkaisemiseksi on ollut nk. abrogaatio-oppi. Tiivistettynä se tarkoittaa sitä, että Allah voi myöhemmällä sanomalla kumota aiemmin lähettämänsä viestin. Aiheesta kirjoitettiin islamin historiassa ainakin 40 eri teosta, joten kyse on hyvin merkittävästä teologisesta rakennelmasta. Koraanissa asia todetaan mm. Suurassa 16:101:

”Kun Me vaihdamme jonkun säkeistön toiseen - Jumala tietää parhaiten, mitä Hän ylhäältä lähettää - niin he sanovat: ’Sinä olet pelkkä väärentäjä.’ Useimmat heistä ovat tietämättömiä.” (Islamopas)

Shari Lowinia lainataksemme, ”Koraani muutti ja uudisti itseään ilmoitusprosessin aikana” (s. 284). Jos luemme klassista muslioppineiden kirjallisuutta, abrogaation kohteeksi joutuneita kohtia on jopa 250. Lukumäärä kasvoi ajan myötä, koska al-Zuhri (k. 742) mainitsi 42 abrogoitua kohtaa, Abu Jaʿfar an-Nahhas (k. 949) 138 kohtaa ja ibn Salāma (k. 1020) 238 kohtaa. Oppineet erottelivat toisistaan kolmenlaista abrogaatio-mallia:

• 1-mallissa on kyse kohdista, joita ei ole enää olemassa. Esimerkiksi Ananas ibn Mālik totesi, että joskus oli olemassa suura, joka vastasi suura 9 pituutta, mutta hän muisti siitä vain yhden jakeen. Nk. ”Saatanalliset jakeet” voidaan lukea myös tähän malliin. 
• 2-mallissa on kyse kohdista, joista ei ole mitään mainintaa Koraanissa, mutta käskyt ovat silti edelleen voimassa. Erityisen usein tässä kohdin viitataan ns. Kivitys-jakeisiin: Muhammad resitoi usein tekstiä, jossa aviorikoksesta tuomio oli kuolema kivittämällä, mutta tällaista tekstiä ei Koraanissa kuitenkaan ole säilynyt. (Koraani antaa rangaistuksen aviorikoksesta kohdassa 4:15-16, mutta ei kerro mikä se on, mutta 24:2:ssa sanotaan ”Haureudenharjoittajille antakaa kullekin sata iskua nahkaruoskalla” (islamopas). 
• 3-malli koskee tekstejä, jotka ovat Koraanissa, mutta joista toinen kumoaa aiemman. Tämä on kaikkein yleisin abrogaation muoto. Esimerkiksi jakeet 8:65 ja 8:66 selitetään tällä tavalla: aiemmassa jakeessa muslimien voittosuhde on 1:10, mutta jälkimmäisessä 1:2. Myös viiniin liittyen ristiriitaiset jakeet selitetään abrogaatiolla. Viini on hyvä hieno asia (16:67), mutta jakeessa 5:90 viinin juominen kielletään täysin. Myös perintöä käsittelevissä kohdissa jae 2:180 kumotaan jakeilla 4:10-11. 

On toki toinen asia kysyä, miten johdonmukaisesti tämä ratkaisee mitään. Reuven Firestone on esimerkiksi ehdottanut, että abragaatio nousi esiin siksi, että varhaisessa yhteisössä yksinkertaisesti suhtauduttiin eri tavoin väkivaltaan ulkopuolisia kohtaan ja tämä synnytti erilaisia näkemyksiä.


C — Suuran 9 merkitys

Mitä ei-muslimeihin tulee, niin käytännössä muslioppineet kumosivat aiemmat lievästi suhtautuvat toimintatavat ulkopuolisiin nähden myöhemmillä väkivaltaisilla toimintatavoilla. Tällä oli radikaalin iso merkitys myöhemmälle historialle ja se on selvästi aiheuttanut maailmalle paljon ”kärsimystä ja kuolemaa” (s. 288). Erityisesti suura 9, jota pidetään yleisesti yhtenä viimeisistä ilmoituksista, nousi tärkeään rooliin, erityisesti sen jakeet 5 ja 29:

• ”Mutta kun pyhät kuukaudet ovat kuluneet, niin vuodattakaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin. Ahdistakaa ja piirittäkää heitä ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he kääntyvät (oikeaan Jumalan uskoon), rukoilevat ja antavat almut, niin päästäkää heidät menemään. Jumala on totisesti anteeksiantava ja armollinen.” (9:5) 
• ”Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa.” (9:29, islamopas) 

On merkittävää, että nimenomaan jakeella 9:5 on abrogoitu enemmän aiempia jakeita kuin millään muulla Koraanin jakeella. Nickel avaa seurauksia hienovaraisesti, joskin pessimistisesti:

Edellä esitetyn perusteella on selvää, että Koraanin jakeiden 9:5 ja 9:29 merkitys ulottuu paljon pidemmälle kuin nykypäivän islamisteille ja niin sanotuille ääriliikkeille, jotka ovat usein otsikoissa. Se, että Koraani sisältää käskyjä taistella ja tappaa, ei tarkoita, että ihmiset hyväksyvät ja noudattavat näitä käskyjä. Ihmiset ovat vapaita uskomaan ja toimimaan haluamallaan tavalla. Ihmisluonto on kuitenkin jo taipuvainen reagoimaan konflikteihin väkivallalla. Jos tätä impulssia tukevat vielä pyhien kirjoitusten käskyt taistella ja tappaa, ja niiden uskotaan olevan peräisin Jumalalta, mitä voimme sitten odottaa ihmisten käyttäytymiseltä? (s. 290)

D — Ristiriidat suhteessa Raamattuun

Jokainen Koraania lukeva huomaa nopeasti, miten usein siinä mainitaan raamatullisia henkilöitä. Joskus kyse on toistosta, mutta monesti kertomukset eroavat suuresti toisistaan. Tässä joitain ristiriitoja, joita Koraanin tekstissä on suhteessa Vanhaan ja Uuteen testamenttiin:

• Koraanin mukaan Aabrahamin isä on Azar (6:74). Vanhassa testamentissa hänen isänsä nimi on kuitenkin Tera (1. Moos. 11:24-32). 
• Koraanin mukaan Jeesuksen äidin Marian isä on Aaron (19:28) ja hänen isänsä on Imraan (66:12; 3:35). Raamatussa toki Marian ja Aaronin (Mooseksen veljen) välinen aikakäppi on reilu 1000 vuotta! 
• Koraanin mukaan Haaman oli osa faraon tietäjiä, kun Mooses ja Aaron nousivat heidän eteensä (28:6, 8, 38; 29:39; 40:24, 36). Vanhassa testamentissa Haaman on toki suurin pahis Esterin kirjassa, siis tapahtumissa, jotka tapahtuivat satoja vuosia Mooseksen ja Aaron jälkeen ja aivan eri maassa, Persiassa (ks. Ester 3:1)! 
• Useiten Koraanissa mainittu henkilö on Mooses (mainittu 136 kertaa 36 eri suurassa) ja häneen liittyy paljon outoa materiaalia Koraanissa suhteessa Vanhan testamentin teksteihin. 
• Jeesuksen nimi, joka on kreikankielinen käännös hepreankielen Joosua-sanasta (”Herra pelastaa”, ks. Matt. 1:21) on muutettu Koraanissa nimeksi Isa. James Bellamyn mukaan tämä on yksi suurimpia mysteerejä Koraanin tekstissä; kenelläkään ei ole hyvää selitystä sille, miksi nimi on muutettu joksikin aivan toiseksi (arabiankieliset kristityt puhuivat Jeesuksesta nimellä ”Yasu”). 

E — Poistot

Muslimoppineet puhuivat paljon Koraanista poisjääneestä materiaalista (ks. yllä abrogaation 2-malli). Jo aiemmin mainittu kivitys-jae on ehkä kuuluisin esimerkki: Muhammad resitoi tekstiä, jonka mukaan aviorikoksesta tuli rangaista kivittämällä, mutta tätä ei löydy Koraanista — se on itse asiassa ristiriidassa sen kanssa, millaisen rangaistuksen Koraani teolle antaa jakeessa 24:2 (sata ruoskaniskua). Myös paljon raamatullista aineistoa puuttuu Koraanista, kuten Jumalan nimen (”Jahve”) lausuminen palavalla pensaalla (ks. 20:10-48; 27:7-12; 28:29-35), 10 käskyä jne.


F — Puuttuvat linkit

Koraanin teksti on monin paikoin tekstiä ilman laajempaa kontekstia — ja siksi sitä on niin hankala lukea ja ymmärtää. Monet asiat jätetään yksinkertaisesti kertomatta, kuten Adamin ja Aabrahamin vaimojen nimet, Ismaelin äidin nimi, ja sen pojan nimi, jonka Aabraham aikoo uhrata (37:99-107). Erityisesti suuraa 12 pidetään Koraanissa ”kertomuksesta parhaimpana” (12:3), mutta siitä puuttuu paljon tärkeitä linkkejä kertomuksen ymmärtämiseksi. Eikö näitä asioita siten tulisi Kairanwin hengessä kutsua ”poistoiksi”?


G — Lisäykset

Toisaalta Koraani lisää kertomuksiin paljon asioita, joita Raamatusta on turha etsiä. Monet tarinat ovat itse asiassa tuttuja joko rabbiinisista teksteistä tai apokryfisistä teoksista. Esimerkiksi 5:110, jossa Jeesus muovaa savesta lintuja, on sama kertomus, joka löytyy ns. Tuomaan lapsuusevankeliumista, joka kirjoitettiin toisella vuosisadalla (ks. tekstini täältä). Tämä herättää kysymyksen siitä, onko Koraanin kertomukset vain otettu ympärillä liikkuvista kertomuksista. Lisäyksistä voidaan puhua myös konkreettisiin käsikirjoituksiin liittyen, koska vanhimmat olemassaolevat arabiankieliset käsikirjoitukset sisältävät vain raakamuotoisen konsonanttitekstin (engl. consonantal skeleton). Muutaman vuosisadan aikana niihin oli pakko lisätä vokaalimerkintöjä sekä diakriittisiä merkintöjä. Vasta 800-luvulla arabiankieli oli siinä muodossa, että teksti saatettiin vakiinnuttaa.


H — Muutokset

Koraani tunnustaa siis sen, että sen tekstiä on muutettu, mutta vastuu siitä menee Allahille (16:101; 13:39). Lisäksi monet kertomukset ovat hyvin eri muodoissa Koraanissa (ks. kertomukset liittyen Soeibiin, 7:85-93; 11:84-95; 26:176-190). John Wansbroughtin mukaan muslimit ovat keränneet erilaisia kertomuksia Arabivaltakunnasta ja ne näkyvät nyt Koraanissa.

Kaikki tässä luvussa esitetyt asiat ovat tärkeitä, mutta Kairanwi ei niistä kirjassaan puhunut mitään.

Luku 16

Luvussa 16 analysoidaan tutkijoiden näkemyksiä siitä, mitä islamin omat traditiot sanovat Koraanin kasaamisesta ja editoimisesta ja miten niihin pitäisi suhtautua. Huomiota annetaan tutkimuksille, joita on julkaistu aina 1860-luvulta 2010-luvulle saakka.

Kaikkein tunnetuin versio Koraanin kasaamisesta ja editoimisesta löytyy al-Bukharin (k. 870) kokoamista haditheista. Tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet näihin kertomuksiin monella tavalla ja erittäin monet heistä suurella varauksella. Tässä listamaista tiivistystä tutkimuksesta:

Todellinen kriittinen tutkimus haditheista alkoi 1860-luvulla, kun saksalainen tutkija Theodor Nöldeke (k. 1930) käänsi olennaiset hadith-tekstit saksaksi. Hän keskittyi erityisesti al-Bukharin teksteihin, joissa painottui Abū Bakrin (ensimmäinen kalifi) ja Uthmanin (kolmas kalifi) rooli Koraanin kasaamisessa. Painoarvoa annettiin tässä kohtaa juuri al-Bukharille sille seurauksella, että muut islamilaiset lähteet jäivät ikävästi taustalle. Pian kuitenkin huomattiin, että tekstit ovat täynnä ristiriitoja. Erityisesti Nöldken oppilas Friedrich Schwally oli paljon skeptisempi materiaalin historialliselle luotettavuudelle kuin oppi-isänsä.

Ignaz Goldziher (k. 1921) ja Joseph Schacht puolestaan kyseenalaistivat rajusti muslimien isnadin eli ”todistajaketjun”. Schacht huomasi, että isnadeissa mennään koko ajan taaksepäin lähemmäs Muhammadia mitä nuoremmista lähteistä oli kysymys.

Pian monet tutkijat alkoivat kaivautua laajemmin Koraanin väitetyn syntyajan maailmaan ja he löysivät monia haasteita klassisille hadith-kertomuksille. Paul Casanova oli ensimmäinen tutkija, joka haastoi al-Bukharin version ja väitti, että Koraanin todellisesta kokoamisesta oli vastuussa vasta Abd al-Malik ibn Marwan (k. 705) yhdessä kuvernöörinä toimineen Al-Hajjaj ibn Yusuf (k. 714) kanssa. Casanova siis piti fiktiona kertomusta, jonka mukaan Uthman olisi ollut päävastuullinen Koraani-edition kasaamisessa 650-luvulla.

Alphonse Mingana taas kiinnitti vuoden 1915 teoksessaan erityisestä huomiota islamilaisten lähteiden myöhäisyyteen: melko kauan aikaa ehti kulua, ennen kuin traditiot kirjoitettiin ylös 840-870-luvuilla Ibn Sa'din ja al-Bukharin toimesta. Ajallinen aukko on pienimmillään 150 vuotta, mutta monin kohdin yli 200 vuotta. Lisäksi Mingana kiinnitti paljon huomiota moniin muihin islamilaisiin lähteisiin.

Valtavan ajallisen reiän lisäksi haasteena on se, että Ibn Sa’din kertoi aivan toisenlaista tarinaa kuin al-Bukhari, koska hänen mukaansa jo Muhammadin aikana oli 10 henkilöä, jotka keräsivät Koraania kasaan. Mingana kysyikin, että miksi tutkijat luottavat enemmän al-Bukhariin kuin muihin lähteisiin. Lisäksi hän toi esiin muita islamilaisia lähteitä, joissa painottuukin juuri mainitun Abd al-Malikin rooli Koraanin kasaamisessa. Mingana havaitsi myös sen, että muut olemassaolevat 600-700-lukujen lähteet eivät koskaan mainitse Koraania — tämä asia nousee kristillisissä lähteissä esiin vasta 720-luvun nurkilla! Nickel itse asiassa toteaa, että 2000-luvun alussa varsin moni tutkija on painottanut Minganan mukaisesti juuri Abd al-Malikin roolia Koraanin kasaajana, näin mm. Pierre Larcher, Alfred-Louis Prémare, Omar Hamdan, Matthias Radscheit, Stephen Shoemaker (jonka uusi teos on vapaasti luettavissa netistä) ja François Déroche, jota pidetään nykyään kovimpana Koraanikäsikirjoitusten tutkijana.

Uthmanin aikaista (650-luku) Koraani-editiota vastaan näyttäisi puhuvan useampia seikka: (a) hänen aikansa meni suurimmaksi osaksi sotilaallisiin taisteluihin, eikä ole selvää, että hän olisi ehtinyt käyttää aikaansa Koraanin tekstin vakiinnuttamiselle; (b) Uthman ei koskaan ollut erityisen suosittu ja hänen toiminta-aikansa oli lyhyt, joten on epäilyttävää, että hän olisi kyennyt vakiinnuttamaan Koraanin tekstin laajemmin (al-Malikin aika oli kuitenkin aivan toinen); (c) arabiankieli ei ollut vielä kehittynyt sellaiseen muotoon, että Uthman olisi edes teoriassa voinut toimittaa ”lopullisen” Koraanin (”tuon ajan käsikirjoitukset, joissa oli hyvin vähän diakriittisiä merkkejä, ei lainkaan lyhyitä vokaaleja tai ääntämismerkkien merkintöjä, eivät yksinkertaisesti voineet tarjota ratkaisua, jota kalifi klassisen kertomuksen mukaan oli etsinyt”, s. 326).

Brittiläinen tutkija John Burton havaitsi islamilaisissa lähteissä erityisesti sen, että niiden mukaan Koraania ei koskaan koottu sen täydellisessä muodossa.

John Wansbrought päätyi Koraanin tekstitutkimuksensa seurauksena näkemykseen, että se on syntynyt pidemmän ajan kuluessa kuin vain yhden sukupolven aikana. Toisin sanoen Koraanin sisältö ei hänen mukaansa käy yhteen muslimitraditioiden kanssa.

Michael Cook on tuonut esiin mm. huomion siitä, että 700-luvun alun Koraanilainaukset eivät edusta nykyistä Koraanin tekstiä. Tämä taas viittaa siihen, että Koraani ei voinut olla vielä staattisessa muodossa Uthmanin aikana 650-luvulla.

F. E. Peters on tutkinut arabiankielen asemaa 600-800-luvuilla ja hän on huomauttanut, että kirjallisuustaito ei ollut lainkaan laajallelevinnyttä 600-luvun Mekassa tai Medinassa. Hän tuli siihen tulokseen, että on mahdotonta uskoa, että Koraani saatettiin lopulliseen muotoon Uthmanin aikana.


Tiivistettynä voidaankin sanoa, että tutkijat ovat kiinnittäneet paljon huomiota (a) islamilaisten lähteiden historialliseen luotettavuuteen, (b) historiallisten lähteiden myöhäisyyteen (aikarakoa noin 200 vuotta!), (c) ristiriitaisuuksiin liittyen Koraanin kokoamiseen islamilaisissa lähteissä (riippuen traditiosta, eri henkilöt ovat aina vastuussa Koraanin lopullisesta kasaamisesta), (d) Abd al-Malikin roolin painottamiseen Koraanin lopullisena kasaajansa ja (e) muslimien apologeettiseen tarpeeseen saada tietty kertomus Koraanista, kun he kävivät dialogia juutalaisten ja kristittyjen kanssa.


Mainittakoot, että erityisesti Uuden testamentin tutkijat toden teolla hämmentyvät tämän materiaalin äärellä, koska he ovat tottuneet siihen, miten esimerkiksi evankeliumien sisältöä haastetaan juuri siksi, että ne ovat historiallisesti niin etäällä Jeesuksen elämästä (jopa 40-50 vuotta!). Koraani- ja Muhammad-tutkimuksen kohdalla aikaväli kuitenkin käytännössä nelinkertaistuu.

Luku 17

Luku 17 keskittyy Koraaniin ja historian väliseen suhteeseen. Luku alkaa tiivistämällä tunnetun brittiläisen historioitsijan Tom Hollandin kirjaa In the Shadow of the Sword (2012), joka on tutkimus Arabian valtakunnasta. Lähteisiin perehtyessään Holland yllättyi, miten vähän historiaan on jäänyt merkintöjä islamin synnystä 600-luvulla. Erityisen shokeeravana hän piti sitä, että varhaisimmat tietolähteet Muhammadista tulevat noin 200 vuotta tapahtumien jälkeen.

Koraania lukemattomat henkilöt tuskin tietävät, että Raamatun ja Koraanin suhde historiaan on valovuoden päässä toisistaan. Sekä Vanha että Uusi testamentti keskittyy historiallisiin tapahtumiin ja kertomukset ankkuroidaan eritätin vahvasti meneillään olevaan historiaan. Koraanissa tällaista ei kuitenkaan tapahdu ja monet tutkijat ovat kirjoittaneet aiheesta paljon (mm. Marilyn Waldman, Angelika Neuwirth, Fred Donner). Fred Donnerin tiivistyksen mukaan Koraanissa on omaksuttu a-historiallinen näkökulma eli historia itsessään on irrelevanttia Koraanin tekstissä. Michael Cook on tiivistänyt Koraanissa olevia viittauksia oman syntyaikansa maailmaan: Koraani nimeää neljä uskonnollista yhteisöä, kolme arabialaista jumaluutta, kolme henkilöä, kaksi etnistä ryhmää ja yhdeksän maantieteellistä paikkaa (s. 335)! Lukija voi verrata tätä analyysiä vaikkapa Uuden testamentin teoksiin niin niiden välinen eroavuus paljastuu nopeasti. Koraanissa Muhammadkin on mainittu nimeltä vain neljästi (3:144; 33:40; 47:2; 48:29), mutta nämäkään maininnat eivät kerro hänestä paljoakaan.


Tapaus ”Barnabaan evankeliumi”

Yksi muslimien parissa erittäin tunnettu teos on nk. Barnabaan evankeliumi. Nickel käsittelee teosta todella kattavasti sivuilla 343-346. Barnabaan evankeliumi on pseudepigrafinen teos, joka on todellisuudessa syntynyt Espanjassa joskus 1500-1600-luvulla. Teos on säilynyt kokonaisuudessaan ainoastaan italiankielisessä käsikirjoituksessa ja osittaisessa espanjankielisessä käännöksessä. Sen Jeesus-kuva on erittäin poleeminen ja teoksessa painottuu mm. vahvasti väite, jonka mukaan Jeesus ei todellisuudessa kuollut lainkaan.

Teokseen liittyy myös paljon ironiaa. George Sale mainitsi kirjan vuonna 1734 julkaisemassaan Koraani-käännöksessä ja hän piti kirjaa väärennöksenä, mutta hän lainasi teoksen sisältöä omassa kirjassaan. 1800-luvulla Intiassa asuneet muslimit alkoivat viitata teokseen ”Barnabaan evankeliumina” ja he käyttivät teosta hyökkäyksessään Raamattua vastaan. Vuonna 1907 Lonsdale ja Laura Ragg käänsivät tämän italiankielisen teoksen englanniksi. Pian muslimit alkoivat entistä enemmän käyttää teosta polemiikissaan Raamattua vastaan. Ei aikaakaan, kun kirja käännettiin englannista sekä arabiaksi että urduksi. Vaikka Raggit olivat kirjansa johdannossa todenneet kirjan myöhäiseksi väärennökseksi, kaikki tämä tieto jätettiin pois monissa muslimien julkaisemissa uudelleenpainoksissa ja niissä teosta väitettiin virheellisesti aidoksi.

Barnabaan evankeliumissa Jeesus on käytännössä Muhammadin edelläjuoksija, ”ääni, joka huutaa autiomaassa” ja valmistaa tietä tulevalle Messiaalle eli Muhammadille (väite, joka on ristiriidassa jopa Koraanin kanssa, koska Muhammadia ei koskaan kutsuta ”Messiaaksi”, toisin kuin Jeesusta [3:45]). Olennaista on myös kertomus, jossa roomalaiset sotilaat ovat tulossa pidättämään Jeesusta. Jumalan käskystä neljä arkkienkeliä hakee Jeesuksen pois ja Jumala tekee Juudas Iskariotista Jeesuksen näköisen ja kuuloisen miehen, jota sotilaat sitten luulevat Jeesukseksi. Juudas otetaan kiinni. Pian Jeesus palaa opetuslastensa luo ja rauhoittelee heitä sanomalle, ettei hän oikeasti kuollut. Koko maailma elää kuitenkin nyt siinä harhassa, että Jeesus olisi kuollut ristillä, mutta totuus tulee paljastumaan eräänä päivänä, kun islamin lähettiläs saapuisi ja paljastaisi totuuden.

Nickel esittääkin surunsa siitä, että monet muslimit uskovat ennemmin 1600-luvulla väärennettyä Jeesus-kirjaa, eikä 1. vuosisadalla syntyneitä evankeliumeja. Näin tapahtuu, kun historiallinen tutkimus heitetään roskikseen.

Luvussa käsitellään myös Jeesuksen kuolemaa käsitteleviä Koraaninkohtia, joita ei ole montaa (4:157; 19:33; 3:55). Nickel esittää varovasti oman arvionsa siitä, että ainakin Koraanin jakeet 19:33 ja 3:55 viittaavat siihen, että Jeesus todella kuoli, mutta jakeet ovat tulkinnanvaraisia. Vielä Nickel selittää perus historiallista dataa, joka Jeesuksen kuolemasta on jäänyt (lukija voi perehtyä aiheeseen allekirjoittaneen tekstin avulla).

Aivan erityisen mielenkiintoinen on luvun lopetus. Nickel lainaa pitkästi arvostettua muslimioppinutta, al-Razia (k. 1209). Al-Razi käsitteli eräässä teoksessaan pitkästi tunnettua muslimiväitettä, jonka mukaan joku muu henkilö korvasi Jeesuksen ristillä ja näin ollen joku muu henkilö kuin Jeesus tapettiin ristillä (=substitution theory eli sijaisteoria). Hän argumentoi tällaista väitettä vastaan usealla eri huomiolla:

• Jos sijaisteoria on totta, silloin silminnäkijöitä johdettiin harhaan eli omiin aisteihin ei voi enää luottaa. Jos tämä väite viedään sen johdonmukaiseen loppuun, käy huonosti! ”Yhteenvetona voidaan sanoa, että tämän mahdollisuuden avaaminen…päättyy kaikkien profeettojen profeetallisuuden täydelliseen kieltämiseen” (s. 351). Jos henkilö siis voidaan yhtäkkiä muuttaa jonkun toisen henkilön muotoon, emme voi käytännössä luottaa enää mihinkään. 
• Jos tällainen väite viedään johdonmukaiseen loppuunsa, se vie pohjan myös todistajaketjulta ja näin ollen se asettaisi kyseenalaiseksi jopa Muhammadin aseman! 
• On vaikea nähdä syytä sille, miksi Jumala petkuttaisi tällä tavoin ihmisiä, johtaisi heitä tahallaan harhaan. ”Tämä ei ole Allahin viisauden arvoista” (s. 352). 

Al-Razi tajusi siis sen, millainen hinta tällaisesta väitteestä täytyy maksaa jos sitä sovellettaisiin johdonmukaisesti kaikkeen.

Luku 18

Kirjan luku 18 on tietenkin tätä blogia ajatellen ehkä mielenkiintoisin: nyt käsitellään Koraanin käsikirjoituksista löytyviä tekstivariantteja!

Se Koraani, jota nykymuslimit lukevat, ei ole sama teksti, joka löytyy varhaisimmista tunnetuista Koraanin käskirjoituksista. Koraanin varhaiset käsikirjoitukset (mushaf) kulkivat dramaattisten muutosten läpi ensimmäisten satojen vuosien aikana. On hyvä vielä muistuttaa, että mitään ”alkuperäisiä” Koraanin käsikirjoituksia ei ole säilynyt, vaan kaikki olemassaoleva aineisto edustaa erilaisia kopioita. Ja jos tunnetut hadith-kertomukset ovat totta ja kolmantena kalifina toiminut Uthman todella tuhosi kaikki muut poikkeavat Koraanin tekstiversiot 650-luvun alussa, silloin meillä ei ole enää edes teoriassa pääsyä varhaisimpiin Koraanin lukutapoihin. (Tätä teemaa on käsitelty tällä sivustolla aiemmin usemmassakin otteessa, mutta lähtökohtaisesti täällä.)

Kirjan sivuilla 356-357 Nickel antaa tärkeän tiivistyksen siitä, millaisten muutosten läpi varhaisten vuosisatojen Koraani-käskirjoitukset menivät. Alan parhaimpien asiantuntijoiden mukaan Koraanin täydellisesti vokalisoidun tekstin syntymiseen meni kutakuinkin 300 vuotta. 600-luvun alussa arabian kieli oli vielä erilaisessa ”tilassa” kuin se oli 300 vuotta myöhemmin — siihen viitataan siis termillä scriptio defectiva, ”puutteellinen kirjoitus”. Tämä johtuu siitä, että varhaisimmissa olemassaolevissa Koraanin käsikirjoituksissa arabiankielinen teksti on vielä vajavaista ja puutteellista (incomplete and defective), koska sen konsonanttitekstistä puuttui tässä kohtaa vielä sekä lyhyet (pistemerkintöjä kirjaimen ala- tai yläpuolella) että pitkät (erillisiä kirjaimia) vokaalimerkinnät. Tämä tarkoittaa sitä, että yksittäisen konsonantin merkitys muuttuu riippuen siitä, mihin kohtaa kirjaimen ympärille lisätään vokaalimerkintä (arabiankielessä on viisi samannäköistä konsonanttikirjainta). Koska konsonanttiteksti saatettiin vokalisoida eri tavoilla, ajan kanssa muslimioppinut Ibn Mujahid (k. 936) rajoitti erilaiset lukutavat seitsemään. Pian hyväksyttävät lukutavat kuitenkin nousivat neljääntoista ja lopulta yksi niistä valittiin vuonna 1924 viralliseksi tekstiksi, kun nykyKoraania alettiin painattamaan Kairossa.

Näin ollen: nykyinen Koraaniteksti, jota muslimit lukevat, ei ole sama teksti, joka aikoinaan kirjoitettiin ensimmäisen kerran ylös. Sen sijaan se on vain yksi editoitu versio, johon on lisätty vokaalimerkinnät, joiden avulla on saatu aikaan tietty lukutapa.

Tämän johdannon jälkeen luvussa käydään läpi yhdeksän eri osa-aluetta Koraanin käsikirjoituksiin liittyen. Otan niistä muutamia nostoja.


1 — Arabian kielen kehittyminen

Yllä olevasta arabiankielen tiivistyksestä seuraa aiheen johtavan asiantuntijan, François Dérochen mukaan se, ettei ollut edes teoriassa vielä mahdollista säilyttää Koraanin sanomaa ”sellaisenaan” kalifi Uthmanin aikana 600-luvun puolivälissä. Déroche kirjoittaa:

Tuon ajan käsikirjoitukset, joissa oli hyvin vähän diakriittisiä merkkejä, ei lainkaan lyhyitä vokaaleja tai ääntämismerkkien merkintöjä, eivät yksinkertaisesti voineet tarjota ratkaisua, jota kalifi [Uthman] klassisen kertomuksen mukaan oli etsinyt. Käsikirjoituksista löydetyt variantit ja kanonisten luetteloiden tarkastelu viittaavat siihen, että rasm itsessään saavutti nykyisen muotonsa vasta myöhemmin [rasm-sana tarkoittaa pelkkää konsonanttitekstiä]. (s. 359)

On tärkeä huomata, että tämä ongelma, joka koskee arabian kieltä, ei ole juurikaan haaste Vanhan testamentin hepreankielelle (koska konsonantit ovat erotettavissa ja tekstissä on alusta saakka käytetty muutamia pitkiä vokaaleja [alef, jod, waw]), eikä lainkaan haaste kreikankielelle, koska se toimii kuten suomenkieli eli sitä kirjoitetaan konsonanteilla ja vokaaleilla. Näin ollen Koraanin käsikirjoituksiin liittyy sellaisia variantteja, jotka eivät ole edes teoriassa mahdollisia Uuden testamentin tekstille, nimittäin ”potentiaalisia variantteja”, koska sanat voidaan vokalisoida niin eri tavoilla (implict unwritten potential variant).


2 — Varhainen välitysprosessin elävyys

Kaikki muslimioppineet eivät olleet samaa mieltä siitä, miten tekstiä tulisi tulkita ja tästä aiheesta on nyt löydetty myös selviä todisteita itse käskirjoituksissa, joita on päästy kunnolla tutkimaan. Esimerkiksi juuri lainattu Déroche on huomannut varhaisia käsikirjoituksia tutkiessaan, ettei niiden teksti ole vielä vakiintunut. Déroche huomasi myös sen, miten moniin käsikirjoituksiin ei ollut lisätty diakriittisiä merkintöjä, vaikka näin olisi voitukin tehdä ja hän piti tätä osoituksena siitä, että Uthamn ei todellakaan ratkaissut asiaa vielä 650-luvulla. Myös Frederik Leemhuis on todennut, että käsikirjoitustraditio elää, eikä niissä näy sellaista vakiinnuttamista, joka yleisen tradition mukaan olisi pitänyt 650-luvulla tapahtua.


3 — Ei ole olemassa Uthmanin aikaisia käsikirjoituksia

Tähän päivään saakka tutkijat eivät ole löytäneet Uthmanin aikaisia käsikirjoituksia, vaikka tällainen väite melko yleisesti muslimien keskuudessa liikkuukin. Varhaisin koko Koraanin sisältävä käsikirjoitus tulee 3. tai 4. islamilaisesta vuosisadalta eli tilanne on melko sama kuin Uuden testamentin kohdalla (codex Sinaiticus 300-luvulta).


4 — Variantteja jopa rasm-tasolla

Käsikirjoituksisa löytyy tekstivariantteja jopa ns. rasm-tasolla eli ”pohjatasolla”. Erityisesti tämä näkyy Sanaa 1-käsikirjoituksessa, joka on palimpsesti eli sen tekstin takana on nähtävissä aiempi poispyyhitty teksti, joka eroaa monin tavoin nykyisestä standardikoraanista (käsikirjoituksesta mm. puuttuu jae 9:85 ja siinä on ylimääräisiä sanoja jakeessa 24:10). Tätä palimpsesti paljon tutkinut tutkija Elizabeth Puin on todennut, että käsikirjoitus edustaa ”erilaista Koraania”. Mitä islamin omaan traiditoon tulee, se osoittaa, että oppineet keskustelivat ns. syvätason varianteista vielä toisella islamilaisessa vuosisadalla. Neljännellä islamilaisessa vuosisadalla (900-luvulla) alettiin kuitenkin kieltämään kaikki muut rasm-tasolla eroavat tekstit, kuten Abd Allah ibn Mas’udin versio.


5— Standardisoimisen tapa

On mielenkiintoista havaita, että islamin omassa perimätiedossa tekstin standardisoimiseen vaikuttivat lähinnä (a) poliittinen valta, (b) fyysinen kuritus ja (c) käsikirjoitusten tuhoaminen. Esimerkiksi vuonna 935 kaksi oppinutta, Ibn Miqsam ja Ibn Shanabūdh tuotiin oikeuden eteen, koska he kieltäytyivät noudattamasta kalifin ohjeita liittyen väärien Koraanitekstien lukemiseen. Ainakin toinen heistä ruoskittiin.


6 — Alkuperäinen Koraani?

Kuten olemme jo useasti nähneet, Kairanwi väitti, että alkuperäinen Toora ja Evankeliumi(t) ovat kadonneet. Olemme jo kuitenkin nähneet, että tämä väite ei pidä paikkansa. Mutta entä sitten Koraani? Ironista on se, että jos al-Bakharin traditio on totta, silloin kalifi Uthman tuhosi kaikki muut Koraanin tekstimuodot paitsi sen, jonka hän halusi vakiinnuttaa. Jos näin todella tapahtui, tämä päätös asetti tekstikriittisen seinän, jonka läpi tutkijat eivät voi enää mennä kohti ”alkuperäistä” Koraania.  

OSA 4

Kirjan viimeinen osa keskittyy Vanhan testamentin profetioihin ja siihen, miten ne ovat saaneet täyttymyksen Jeesuksessa. 

Luku 19 

Evankeliumien mukaan Jeesus itse väitti olevansa juutalaisten pyhän kirjan, Tanakin, täyttymys ja todellinen päämäärä. Erityisesti tämä väite löytyy Luukkaan evankeliumin 24. luvusta, jossa ylösnoussut Jeesus keskustelee kahden Emmauksen tien kulkijan kanssa siitä, mitä Jerusalemissa juuri oli tapahtunut. Keskustelussa Jeesus viittaa koko Tanakiin, Tooraan, profeettoihin ja kirjoituksiin (Luuk. 24:44).

Tässä luvussa Nickel keskittyy erityisesti Jesajan kirjan profetioihin liittyen tulevaan Palvelijaan, tai Kärsivään Palvelijaan. Jesajan kirjan luvuista 40-55 löytyy nk. Palvelija-lauluja, jotka on jaettu neljään kokonaisuuteen, lukuihin 42, 49, 50 ja 53 (ja joidenkin mukaan vielä luvun 61 alku). Ei ole mitään epäselvää siinä, että varhaiskristityt tulkitsivat näiden kohtien saaneen täyttymyksen Jeesuksessa. Mitä Jesajan kirjan ”luotettavuuteen” tulee, niin on mielenkiintoista, että Kuolleen meren kääröjen joukosta juuri yksi Jesajan kirjan käsikirjoitus (734cm pitkä) oli säilynyt käytännössä kokonaisuudessaan. Tämä hieman ennen ajanlaskumme taitetta kopioitu käsikirjoitus on käytännössä (joitain kieliopillisia yksityiskohtia lukuunottamatta) identtinen tuhat vuotta myöhemmän masoreettisen tekstin kanssa.

Ensimmäinen Palvelija-laulu löytyy jakeista 42:1-7. Nickel osoittaa, miten tämä profetia täyttyy Uuden testamentin mukaan Jeesuksessa. Tämä näkyy siinä, miten (a) Jumala käytännössä puhuu jakeen 42:1 sanat Jeesukselle hänen kastehetkellään (Matt. 3:17) sekä kirkastusvuoren tapahtumissa (Matt. 17:5), (b) miten Jeesus nimenomaan identifioi itsensä Palvelijaksi (Matt. 20:28; Luuk. 22:27; Fil. 2:7, vrt. Jes. 42:1 alku), (c) miten Pyhä Henki laskeutuu Jeesuksen ylle hänen kasteessaan (John. 1:32 par., vrt. Jes. 42:1, ”Minä olen pannut Henkeni häneen”), (d) miten Jeesus tulkitsee Jesajan kirjan jaetta 61:1 niin, että Herran Henki on hänen yllään (Luuk. 4:18-21) ja (e) miten Jesajan nöyrän Palvelijan asenne toteutuu Jeesuksessa (Matt. 12:17-21 lainaa suoraan pitkän pätkän Jes. 42 alusta). Kaiken kukkuraksi (f) Palvelija on kutsuttu ”avaan sokeiden silmät” (42:7) ja juuri tätä Jeesus teki, itse asiassa jopa Koraanin mukaan (3:49; 5:110). Kaiken kaikkiaan ”Jeesuksen opetukset ja hänen esimerkkinsä täsmäämävät siihen kuvaan lempeästä Palvelijasta, joka on profetoitu Jesajan kirjan jakeissa 42:2-3” (s. 394).

Luku 20

Luku 20 keskittyy Jeesuksen tekemiin ihmeisiin, jotka painottavat olennaisella tavalla hänen identiteettiään. Jeesus teki niin paljon ihmeitä, että yleisön reaktio oli usein sanoa ”mitään tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut” (esim. Matt. 9:33). Evankeliumeissa Jeesuksen ihmeitä onkin lähemmäs 40 (Nickelin mukaan 37) ja ne koskevat hyvin erilaisia parantamisia, kuten spitaalisten puhdistamista, kuolleiden herättämistä (x3), rampojen ja halvaantuneiden ylösnostamista, verenvuotoa sairastaneen naisen parantuminen jne. Jeesus myös käveli veden päällä, käskytti merta ja ruokki valtavan ihmisjoukon muutamalla leivällä ja kalalla. Itse asiassa tässä asiassa Uusi testamentti ja Koraani ovat samaa mieltä, koska Koraanissakin Jeesusta pidetään ihmeidentekijänä (3:49; 5:110) — hän on itse asiassa ainoa henkilö Koraanissa, jok tekee ihmeitä(!).

Luvun 20 otsikko ”The One Who Was to Come” nousee vankilaan joutuneen Johannes Kastajan kysymyksestä, jonka hän epätoivoissaan lähetti Jeesukselle: ”Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?” (Luuk. 7:19) Jeesuksen vastaus ei ole ”kyllä” tai ”ei”. Sen sijaan hän vetoaa tekemiinsä ihmeisiin, joiden perusteella Johanneksen tulisi ratkaista oikea vastaus kysymykseensä. Jeesuksen antama vastas oli tämä:

”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.”

Tämä on suora viittaus Jesajan kirjan lukuun 35, jossa valtavat parantumisihmeet linkitetään Jumalan itsensä saapumiseen. Itse asiassa islamin varhaisilla vuosisadoilla monet kristityt vetosivat juuri Jesaja 35:een, kun he kävivät dialogia muslimien kanssa Jeesuksen todellisesta identiteetistä.

Erityisesti Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen ihmeitä kutsutaan kreikan termillä ”seemeia” eli ”merkki” (mm. 2:11). Johannekselle siis Jeesuksen ihmeteot ovat olennainen osa hänen salattua identiteettiään. Jeesuksen tekoja seuraamalla katsojan pitäisi kyetä päättelemään, kuka tämä mies oikeastaan on. Tämä näkyy erityisesti evankeliumin lopussa, jakeissa 20:30-31:

Paljon muitakin tunnustekoja (σημεῖα/seemeia), joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.

Koraani siis hyväksyy Jeesuksen ihmeidentekijänä, mutta sen teksteissä on yksi iso ero: se painottaa aina sitä, että Jeesus teki ihmeitä ”Jumalan luvalla” (3:49; 5:110[x2]). Tämän painotuksen tarkoitus on kieltää Jeesuksen jumaluus ja antaa kaikki kunnia suoraan Allahille. Nickelin mukaan tällainen painotus ei kuitenkaan ole se, mitä Uusi testamentti painottaa. Erityisesti Johanneksen evankeliumin lukua 9 on hyvin vaikea lukea mitenkään muuten kuin siten, että ihmeessä on kyse Jeesuksen jumalallisesta identiteetistä. Evankeliumeissa painottuu myös se, että Jeesus yksinkertaisesti tekee ihmeitä ja/tai antaa syntejä anteeksi vain siksi kuka hän on! Jeesus ei vetoa pitkästi Jumalan apuun; hän yksinkertaisesti toimii. Silloinkin, kun Jeesus rukoilee ennen ihmettä, hänen motiivinsa on muualla (Joh. 11:41-42).

Mitä Muhammadiin tulee, hän ei Koraanissa tee lainkaan ihmeitä. Itse asissa monet tutkijat ovat painottaneet sitä, että se historiallinen hetki, kun tällaisia kertomuksia aletaan Muhammadiin liittää, sijoittuvat juuri niihin kohtiin, joissa kristityt painottivat Jeesuksen ihmetekoja hänen identiteettinsä painottamiseksi. Muslimit alkoivat liittää Muhammadiin monia ihmeitä (Kairanwin teoksissa niitä liitetään Muhammadiin nelisenkymmentä), mutta kaikki tämä tapahtuu huomattavan myöhään, eikä lähteitä voi edes verrata Jeesuksen tekemiin ihmeisiin (ks. s. 405-406).

Luku 21

Evankeliumeissa Jeesus puhuu usein siitä, että hän tulee kuolemaan Jerusalemissa. Tarkemmin ottaen hän painottaa vielä sitä, että hänen tulee kuolla (kreikan ”dei”, ”täytyy”, esiintyy teksteissä usein, mm. Luuk. 24:44). Tässä luvussa asiaa tarkastellaan Johannes Kastajan sanojen kautta:

Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! (Joh. 1:29)

Nickel johdattaa lukijan tämän lausahduksen kautta syvälle moniin Vanhan testamentin kertomuksiin, jotka osoittavat eteenpäin tulevan lunastuksen hetkeen, hetkeen, kun joku toimisi sijaisena kantaen ihmiskunnan synnit. Tämä asia näkyy monin tavoin monissa Vanhan testamentin kertomuksissa, kuten (a) Aabraham-Iisak-kertomuksessa, jossa Aabraham sanoo pojalleen ”Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani” (1. Moos. 22:8), (b) pääsiäisen asettamisessa Israelin kansalle Egyptissä, kun lammas uhrataan, jotta perheet pelastuisivat tuholta (2. Moos. 12) ja (c) Mooseksen laissa, jossa asetetaan suuri sovituspäivä (3. Moos. 16), jossa eläinuhrien avulla tehtiin ”sovitutus israelilaisten saastaisuudesta ja heidän rikoksistaan” (16:16). Mielenkiintoisin teksti lienee kuitenkin (d) Jesajan kirjan luku 53, joka muodostaa neljännen Palvelija-laulun, joka kertoo, miten Jumala ”sälyttäisi” Palvelijan ”päälle heidän pahat tekonsa” (53:11) ja Palvelija olisi ”niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas” (53:7). Itse asiassa tekstissä painottuu viidesti ajatus siitä, että Palvelija kantaisi ihmisten synnit. Kaikki nämä tekstit löytävät yllättävän täyttymyksen Jeesuksessa ja hänen antamassa uhrissaan ristillä (ks. Matt. 26:26-29 = 1. Kor. 11:25; Ap.t. 8:32-35; Room. 8:32 [Iisak-viittaus]; 1. Kor. 5:7; 1. Piet. 1:19; Hepr. 9:22; 10:12; Ilm. 5:6).

Lukijan on tärkeä tiedostaa, että Koraanista on turha löytyy mitään vastaavaa opetusta. Lunastus ei ole millään lailla tärkeä teema Koraanissa. Kuten Nickel toteaa (s. 410), Koraani maalaa ihmiskunnan tilasta hyvin erilaisen kuvan kuin Raamattu, eikä islamin teologiassa ole mitään sijaa ajatukselle, että Jumala itse tulisi ihmiseksi ja maksaisi maailman synnit ja kantaisi harteillaan ihmisten rikkomukset. Koraanissa pelastuminen ei ole lainkaan iso teema (ja kun pelastus mainitaan, se liitetään onnistumiseen ja saavutuksiin) ja ironisesti tämä näkyy jo siinä, miten Koraani uudelleennimeää Jeesuksen Isaksi, jonka nimi oikea nimi tarkoittaa ”Herra pelastaa”. Koraani ei kerro pääsiäisen asettamisesta, se ei kerro uhrieläinkäytännöistä, eikä se uudelleentoista Jesajan profetioita tulevasta Kärsivästä Palvelijasta. Kuten Koraani rajusti toteaa, ”Ei yksikään sielu voi kantaa toisen taakkaa” (35:18) ja ”Jokainen sielu on vastuussa vain itsestään, eikä kukaan joudu kantamaan toisen taakkaa” (6:164, ks. myös 17:15; 39:7; 53:38, joissa toistuu sama painotus). Lyhyesti: islamissa ei kaivata Pelastajaa, koska ihmisissä ei sinänsä ole mitään pelastettavaa.

Uusi testamentti on tässä kuitenkin täysin eri mieltä kuin Koraani. Jos Jumalan karitsa ottaa pois maailman synnit, siitä seuraa loogisesti, että maailma on synnin vallassa, eikä maailma itse kykene tätä syntiä käsittelemään. Jokaisen meistä on tehtävä tässä kohdin valinta. On mahdotonta seurata sovitusopissa sekä Uutta testamentti että Koraania.

Luku 22

Luku 22 keskittyy siihen, miten vahvasti Uusi testamentti kuvaa Jeesuksen jumalallisena Jumalan Poikana ja miten Koraani kieltää tämän väitteen yksiselitteisesti.

Itse asiassa muslimien ja kristittyjen välinen debatti Jeesuksesta Jumalan Poikana palautuu historiassa aivan islamin aamuhämärään. Toisena kalifina toiminut Umar valloitti sekä Damaskon että Jerusalemin. Tällöin Jerusalemia asuttivat pääsääntöisesti bysanttilaiset kristityt ja Jerusalem olikin tällöin nimenomaan kristillinen keskus. Umayyad-kalifi Abd al-Malik ibn Marwan (647–705) oli vastuussa siitä, että Jerusalemiin rakennettiin tunnettu Kalliomoskeija (engl. Dome of the Rock) vuonna 691. Vaikka miltei kaikki ovat tietoisia tämän moskeina olemassaolevsta, harvempi on tietoinen siitä, millaisia tekstejä (inscriptions) tämän moskeijan sisäseiniin kirjoitettiin. Nämä tekstit ovat itse asiassa varhaisimpia tunnettuja islamilaisia tekstejä, jotka tunnetaan! Erityisesti moskeijan seinillä korostuu suuran 112 kaltainen teksti:

Hän on Allah, Yksi, Allah, ṣamad, hän ei synnytä eikä ole syntynyt, eikä ole ketään hänen kaltaistaan.

Moskeijassa on kokonaisuudessaan 240 metriä arabiankielistä tekstiä ja melkoinen osa siitä heijastelee suuria 17:111 (Ylistys Allahille, joka ei ole ottanut Poikaa, ja jolla ei ole vertaista voimassa), 4:171-172 (Te, joilla on Kirja, älkää liioitelko uskossanne älkääkä puhuko Jumalasta muuta kuin totta … uskokaa Jumalaan ja Hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko ”heitä on kolme!”) ja 19:33-36 (Ei Jumalan sovi hankkia itselleen lasta). Teksteissä siis hyökätään rajusti sitä kristinuskon väitettä vastaan, että Jumalalla olisi Poika. Toisin sanoen Jeesuksen jumalallisen Jumalan Poika -termin täydellinen hylkääminen muodostaa tärkeimmän teeman tämän moskeijan seinäteksteissä! Jostain syystä al-Malik koki tärkeäksi hyökätä juuri tätä teemaa vastaan moskeijaa rakentaessaan. Onkin syytä katsoa, mitä Uusi testamentti sanoo Jeesuksesta Jumalan Poikana ja miten Koraani reagoi tähän sanomaan.


Jeesus Jumalan Poikana Uudessa testamentissa

On täysin selvää, että Uusi testamentti painottaa kaikkialla Jeesuksen olevan Jumalan Poika. Jo Johannes Kastaja — joka Koraanin itsensä mukaan todistaisi oikeaksi Jumalan sanan (3:39) — todisti, että Jeesus on Jumalan Poika (Joh. 1:32, 34). Sekä Natanael (1:49-50), Martta (11:27) että Pietari (Matt. 16:16) tunnistavat Jeesuksen Jumalan Pojaksi ja saman tunnustuksen tekee myös roomalainen sotilas ristillä (Matt. 27:54). Tämä on sanoma, jonka jo enkeli antaa Marialle ennen Jeesuksen syntymää (Luuk. 1:32). Itse asiassa Paholainen pyrkii horjuttamaan juuri tätä aspektia Jeesuksen kutsussa, kun hän kiusaa Jeesusta erämaassa (Matt. 4:3, 6). Myös Jeesus itse väittää olevansa Jumalan Poika (Joh. 10:36, vrt. Mark. 12:1-12). Mainintoja tästä on monissa kohden evankeliumeja (Matt. 11:27 [=Luuk. 10:22], ”Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa”; 26:63-64 [=Mark. 14:61-62], ”Silloin ylipappi sanoi hänelle: ’Minä vannotan sinua elävän Jumalan nimessä: sano meille, oletko sinä Messias, Jumalan Poika.’ ’Itsepä sen sanoit’.”; 27:43, ”Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika”). Apostolien tekojen mukaan ensimmäinen sanoma, jota Paavali lähti ”kääntymyksensä” jälkeen julistamaan oli ”Jeesus on Jumalan Poika!” (9:20) ja tämä painotus näkyy heti Roomalaiskirjeen alussa, jakeissa 1:1-4, jota monet tutkijat pitävät Paavalia vanhempana traditiona. Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei ehdi kuin aloittaa, ennen kuin hän jo sanoo ”näinä viimeisinä aikoina Jumala on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat” (1:2). Lopulta Johannes kirjoittaa ”Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa” (1. Joh. 4:15). Jakeissa 5:9-12 Johannes sanoo asian melko suoraan:

Hyväksymmehän me ihmistenkin todistuksen, ja Jumalan todistus on paljon painavampi. Tämä on Jumalan todistus: hän on todistanut Pojastaan. Jokaisella, joka uskoo Jumalan Poikaan, on tämä todistus sisimmässään. Mutta jokainen, joka ei Jumalan todistusta usko, tekee hänestä valehtelijan, hän kun ei usko itse Jumalaa. Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.

Uuden testamentin mukaan Jeesuksen ”Poikuus” tarkoittaa erityisesti vielä hänen jumalallista asemaansa. Hän on Jumalan ikuinen, jo ennaltaollut, Poika, joka itse asiassa jakaa jumalallisen olemuksen Isän kanssa (lue Joh. 5; 10:17; 17:24; Room. 8:3; Fil. 2:5-11).

Jeesuksen Jumalan Poika -titteli oli kuitenkin jotain, jonka monet haastoivat alusta saakka. Oli sitten kyse Saatanasta erämaassa tai vihamielisestä yleisöstä ristillä, tämä asema oli rajun tulituksen kohteena. Näin ollen Koraanin kielloissa tässä suhteessa ole mitään ”yllättävää”.


Jeesus Jumalan Poikana haastettuna Koraanissa

Koraanissa on useita kohtia, joissa otetaan väkevästi kantaa ”Allahin Poika” -teemaan. Yhtä mielenkiintoista jaetta lukuunottamatta Koraani kieltää selvästi väitteen, että Jumalalla olisi Poikaa. Suura 112, joka on muslimeille erityisen tärkeä, sanoo asian melko suoraan:

Sano: ”Hän, Jumala on yksi, ainoa Jumala, kaikkivaltias. Hän ei ole (toista) synnyttänyt eikä ole (toisesta) syntynyt. Ketään ei ole Hänen vertaistaan.” (112:1-4, Islamopas)

Tämän suuran sisältö esiintyy aiemmin mainitussa Kalliomoskeijassa jopa kolmessa eri tekstissä! Suurassa 4:171 on myös vahva teksti kristittyjä vastaan:

Te, joille on annettu Pyhä kirja, älkää menkö liiallisuuksiin uskonnossanne älkääkä sanoko Jumalasta muuta kuin totta. Messias, Jeesus, Marian poika, on ainoastaan Jumalan profeetta ja Hänen Marialle lähettämänsä Sana sekä Hänestä (hänen päällensä) tullut Henki; uskokaa siis Jumalaan ja Hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko: ”Kolminaisuus!” Ei, lopettakaa (Kolminaisuudesta puhuminen) omaksi hyödyksenne! Jumala on yksi ainoa Jumala. Luoksepääsemätön on Hänen majesteettiutensa, jotta Hänellä soveltuisi olemaan poika. Hänelle kuuluu kaikki taivaassa ja maan päällä; Jumala yksin riittää Suojelijaksi. (Islamopas)

Monissa Koraanin jakeissa todetaan kristittyjen sanoneen ”Jumala on valinnut itselleen lapsen”:

• Sanovatpa he: ”Jumala on ottanut itselleen Pojan”. Ei, Hänelle yksin kunnia! (2:116/117) 
• Juutalaiset sanovat: ”Esra on Jumalan poika”, ja kristityt sanovat: ”Messias on Jumalan poika”. Tätä he hokevat suullaan. He jäljittelevät niitä, jotka ennen olivat uskottomia. Jumalan ynseys heitä rasittakoon! Kuinka ovatkaan he etääntyneet! (9:30) Huom.: Hämeen-Anttila kääntää ”Jumala kirotkoon heidät, kuinka he valehtelevat!” 
• He sanovat: ”Jumala on hankkinut itselleen lapsen.” Hänelle olkoon kunnia. Hän on riippumaton. Hänelle kuuluu kaikki, mikä on taivaassa ja maan päällä. Teillä ei ole mitään valtuutta sanoa näin: vai puhutteko Jumalasta sellaista, mitä ette tiedä? (10:68) 
• Sano myöskin: ”Kunnia ja ylistys Jumalalle, joka ei ole hankkinut itselleen lasta ja jolla ei valtasuuruudessaan ole ketään tasavertaista. Ei Hänellä myöskään ole liittolaista alamaisten keskuudessa.” Julistakaa Hänen suuruuttaan ylistäen. (17:111) 
• Jumalan ei ole soveliasta hankkia itselleen poikaa; kunnia olkoon Hänelle! Kun Hän päättää jonkin asian, Hänen tarvitsee vain sanoa: ”Tapahtukoon!” ja se tapahtuu. (19:35) 
• He väittävät, että Armahtaja on hankkinut itselleen lapsen. Totisesti, te olette puhuneet sangen pahasti. Taivaat saattavat puhjeta ja maa voi repeytyä kappaleiksi ja vuoret luhistua tomuksi,koska he väittävät Laupeimman hankkineen lapsen. Onhan sopimatonta, että Laupeimmalla olisi lapsi. (19:88-92, lainaukset Islamopas) 

Yksi outo jae on kuitenkin 43:81:

Sano: ”Jos armollisella Jumalalla olisi poika, olisin ensimmäinen palvelemaan Häntä.” (Islamopas)

Mistä syistä Koraani sitten hylkää väitteen Jeesuksesta Jumalan Poikana? Nickel esittää kolme erilaista syytä.

1. Ensinnäkin Koraanissa näyttää olevan ajatus, että sen tunnustaminen, että Jumalalla olisi Poika, tarkoittaisi sitä, että Jumala tarvitsee jotain ja tämä on mahdotonta. Tämä on juurikin jakeen 10:68 pointti ja se seuraa välittömästi väitettä ”Jumala on hankkinut itselleen lapsen”. Myös 117:111, teksti, jonka sisältö näkyy vahvasti myös Kalliomoskeijassa, painottaa sitä, ettei Jumala tarvitse suojelijaa (Nickelin ja Hämeen-Anttilan käännös). Näin ollen sanoa ”Jumalalla on Poika” on Koraanin mukaan yhtä kuin sanoa ”Allah tarvitsee apua”. 
2. Toisekseen, väite Jumalan Pojasta vähättelee Allahin identiteettiä. Jakeen 19:92 mukaan ”Armollisen ei sovi ottaa itselleen lapsia!” 
3. Kolmanneksi, Koraanissa ajatus siitä, että Jumalalla olisi Poika, nähdään viittaavan suoraan siihen, että Jumalalla olisi Puoliso! Kuten jae 6:101 sanoo, ”Kuinka voisikaan taivaitten ja maan Luojalla olla lapsi, kun Hänellä ei ole puolisoa?” (Islamopas). Sama painotus näkyy varhaisissa muslimien ja kristittyjen välisissä dialogeissa: kristityt joutuvat jatkuvasti korjaamaan tätä väärinkäsitystä muslimeille — ja ikävä kyllä tämä selventäminen jatkuu meidän aikaamme saakka. Sitten tulee Nickeliltä hyvä tiivistys: 

Jos on totta, että Koraani tulkitsee kristittyjen tunnustuksen Jumalan Pojasta tarkoittavan sitä, että kristityt uskovat Jumalan olleen suhteessa naisen kanssa, silloin on pääteltävä, että Koraani on väärässä. Kun Uusi testamentti ei tee tällaista yhteyttä; kun 600 vuoden ajan kristityt ympäri maailmaa tunnustivat Jeesuksen olevan Jumalan Poika uskomatta, että Jumala olisi ollut suhteessa naiseen; kun itäisen kirkon kristityt olivat erityisen varovaisia puhuessaan Mariasta, niin miksi 600-luvulla ilmestyneen kirjan väitteitä pitäisi pitää totuuksina ja kykenevinä arvioimaan kaikkea muuta? (s. 440)

Koraani siis näyttää ikävä kyllä käsittäneen pahasti väärin Uuden testamentin ja siten kristittyjen väitteen Jeesuksesta Jumalan Poikana. Sen teksti hyökkää siis käytännössä olkiukkoa vastaan. Samaan aikaan on sanottava, että jos asiaa vastustetaan siksi, että Jeesuksesta tulee jumalallinen, silloin kyse on yksinkertaisesti siitä, että Koraani ja Uusi testamentti ovat eri mieltä Jeesuksen todellisesta jumalallisesta identiteetistä.

Koska Kairanwi hyökkäsi kirjassaan kaikenlaisia ristiriitaisia tekstejä kohtaan, eikö hänen olisi pitänyt ottaa tosissaan ne teemat, joista Uusi testamentti on yksimielinen?  Kuten sen, että Jeesus todella on Jumalan Poika?

Luku 23

Tämä luku keskittyy suurimmaksi osaksi tunnettuun Vanhan testamentin profetiaan, joka löytyy 5. Mooseksen kirjan 18. luvusta, joskin huomiota saa myös Jeesuksen Ihmisen Poika -maininnat. Vaikka muslimit yleensä väittävät, että 5. Moos. 18 -profetia koskee Muhammadia, sen toteutuminen on paljon (paljon) loogisempi nähdä Jeesuksessa. Olennaista tässä profetiassa on myös se, että Jumala käskee kansaansa kuuntelemaan tätä profeettaa, koska muuten seuraukset ovat vakavia (18:18-19). (Ja kuten aiemmin ollaan jo todettu, käsikirjoitusaineisto on niin kattava, että olisi turha sanoa, että ”tekstiä on muutettu”.) On siis aivan olennaisen tärkeä kysymys, lähteekö henkilö seuraamaan Jeesuksen vai Muhammadin esimerkkiä!

5. Moos. 18:15-19 on tärkeä profetia, jota on itse asiassa hiljattain jo käsitelty tällä sivustolla. (1) Jeesuksen aikana juutalaiset odottivat luvattua profeettaa, ja tämä näkyy mm. Johanneksen evankeliumissa, koska Natanael lähtee seuraamaan Jeesusta toteamalla ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat!” Myös myöhemmin Jeesuksen ihmeteon seurauksena, kun ”ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: ’Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan’” (6:14). (2) Apostolien tekojen luvun 3 mukaan Pietari selvästi uskoi, että Jeesus on Mooseksen lupaama profeetta ja hän lainaakin suoraan 5. Moos. 18 -tekstiä. On myös tärkeä huomata, että tässä juutalainen mies puhu juutalaiselle yleisölle eli he kaikki olivat yhtä mieltä ainakin siitä, että profetiassa on kyse Israelin kansan keskuudesta nousevasta henkilöstä (eli kyseessä ei edes periaattessa voi olla Muhammad). (3) Profetiassa Jumala sanoo tulevasta profeetasta, miten ”minä panen sanani hänen suuhunsa, ja profeetta puhuu kaiken, minkä minä hänen puhuttavakseen annan” (5. Moos. 18:18). Jeesus painotti usein sitä, että hän puhuu Jumalan antamia sanoja (Joh. 7:16; 8:28; 12:49-50; 14:10, 24). Jeesus itse asiassa sanoo suoraan ”Jos te uskoisitte Moosesta, uskoisitte myös minua – juuri minusta hän on kirjoittanut” ja on luonnollista linkittää tämä väite nimenomaan 5. Moos. 18. (4) Jumalan sanat kirkastuvuorella viittaavat myös tähän profetiaan, koska Jumala sanoo suoraan Jeesuksesta puhuttaessa ”Kuulkaa häntä” (Matt. 17:5, vrt. 5. Moos. 18:15).

Nickel käy läpi myös Uuden testamentin perusdataa liittyen siihen, miten Jeesus puhui yleensä itsestään ”Ihmisen Poikana” ja hän osoittaa, että olisi täydellinen väärinkäsitys luulla, että termillä painotettaisiin Jeesusta ”pelkkänä ihmisenä”. Itse asiassa data osoittaa aivan päinvastaiseen suuntaan, niin Danielin kirjan 7. lukua lukemalla kuin evankeliumeihin ripoteltua infoa tutkimalla (ks. Dan. 7:13-14; Mark. 2:1-12 [Jeesus antaa syntejä anteeksi ja tämä nähdään jumalanpilkkana]; 13:26 [Ihmisen Pojan nähdään tulevan pilvien keskellä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan]; Joh. 1:51 [”te saatte nähdä taivaan avoinna, ja te näette Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on”]; Matt. 12:8 [”Ihmisen Poika on sapatin herra”]; 16:27 [”Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan”] ja 28:18 [”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä”]).

Vielä yksi räikeä ero Uuden testamentin ja Koraanin välillä liittyy rakkaus-käskyyn eli siihen, miten ihmisten tulisi rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Sen sijaan, että Uudessa testamentissa tämänkaltaiset jakeet vilajavat kaikkialla (Matt. 5-7 kokonaisuudessaan; Matt. 22:37-39; Joh. 13:34; Room. 5:8; 13:9-10; Ef. 5:2, 25; 1. Joh. 4:19), Koraanissa ei ole yhtä ainoaa kehotusta rakastaa Jumalaa tai edes lähimmäistä! Näiden kahden teoksen välittämässä viestissä on valtava eroavuus. Mitä islamilaiseen lakiin tulee, se on todella ankara varsinkin niille, jotka kääntävät selkänsä islamille: epäuskoisen tulee kuolla. Tämä traditio Muhammadin ohjeisiin liittyen löytyy kaikkein arvostetuimmistakin hadith-kokoelmista.

Luku 24

Luku 24 on kirjan viimeinen luku ja se keskittyy Jeesuksen puheeseen, jossa hän lupaa lähettää seuraajilleen ”toisen Puolustajan”, Pyhän Hengen (Joh. 14-16). Monet muslimit ovat väittäneet, että Jeesuksen lupaus tästä ”toisesta Puolustajasta” koskisi Muhammadia, mutta Nickel osoittaa monin tavoin, miksi tämäntapainen tulkinta on lievästi sanottuna järjetön. Nickel muistuttaa tässäkin kohden siitä, ettei klassisessa tahrif-väitteessä — jonka Kairanwikin tekee teoksessaan Izhār al-haqq — ole mitään perää, koska Johanneksen evankeliumi on itse asiassa antiikin ajan maailmasta kaikkein yksi kaikkein parhaimmin säilyneitä teoksia yhdessä muiden evankeliumien kanssa!

Nickel jakaa Jeesuksen opetuksen luvatusta Puolustajasta (kreik. parakleetos) viiteen sanontaan (saying) seuraavasti:

• Sanonta 1 = 14:16-17: Puolustaja identifioidaan ”Totuuden Hengeksi” ja tämä Henki tulisi olemaan opetuslasten kanssa ikuisesti. 
• Sanonta 2 = 14:26: Puolustaja on Pyhä Henki, joka muistuttaisi Jeesuksen opetuslapsia kaikesta, mitä he ovat nähneet ja kuulleet. 
• Sanonta 3 = 15:26-27: Puolustaja on Totuuden Henki, joka auttaisi opetuslapsia todistamaan Jeesuksesta vaikeuksien keskellä. Henki myös todistaisi Jeesuksesta. 
• Sanonta 4 = 16:8: ”Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion.” Siinä kun opetuslapsille Henki on enemmänkin auttaja, maailmalle hän toimii pikemminkin syyttäjänä. 
• Sanonta 5 = 16:13-15: Vielä kerran Jeesus kutsuu parakleetosta Totuuden Hengeksi ja Hän johtaisi Jeesuksen opetuslapset kaikkeen totuuteen. 

Lienee siis selvää, että Jeesus ei puhu mistään ihmishahmosta, joka olisi tulossa, vaan Pyhästä Hengestä, jumaluuden kolmannesta persoonasta. Mainittakoot, että Koraani mainitsee Pyhän Hengen useaankin otteeseen (2:87, 253; 5:110; 16:102), eikä termillä ole mitään tekemistä Muhammadin kanssa edes Koraanissa. Apostolien tekojen ensimmäiset kaksi lukua osoittavatkin, miten Jeesuksen sanat toteutuvat reilun kuukauden kuluessa. Opetuslasten tehtävä olisi toimia Jeesuksen todistajina (Luuk. 24:48) — asia, joka mainitaan jopa Koraanissa (3:52; 5:111, 112; 61:61:64) — ja Henki antaa heille kyvyn ja rohkeuden heidän tehtävässään.

Luvun lopussa Nickel avaa vielä erityisesti muslimilukijoilleen ajatusta Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä eli kolmiyhteisestä Jumalasta. Vaikka Koraani ymmärtääkin asian väärin ja virheellisesti, kristityt eivät palvo kolmea Jumalaa, vaan yhtä Jumalaa, joka on kolme persoonaa.

Mitä tulee muslimien väitteeseen, että alkuperäinen Jeesuksen käyttämä sana ei ollutkaan ”parakleetos” (”Puolustaja”), vaan ”periklutos” (”Kunnioitettu”), niin tätä argumenttia muslimit eivät koskaan esittäneet ainakaan ennen 1300-lukua ja se on nähtävästi otettu Barnabaan evankeliumista, joka on siis syntynyt joskus 1500-1600-luvulla, ja josta se ajautui ainakin Kairanwin teokseen. Ks. aiheesta tarkemmin täältä. 

Kirjaesittely päättyy tähän.