KIRJAESITTELY: James White: The King James Only Controversy

 

Bethany House, 2009, 364 sivua.

JOHDANTO

James White on tunnettu yhdysvaltalainen kristitty apologi, joka tykkää debatoida paljon niin ateistien, muslimien kuin toisinajattelevien kristittyjenkin kanssa. White on laajasti perehtynyt erilaisiin teemoihin, kuten Koraaniin ja Uuden testamentin tekstikritiikkiin. Hän toimii johtajana Alpha & Omega Mininstries -nimisessä organisaatiossa. Tässä tekstissä esitelty kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1995, mutta siitä ilmestyi toinen korjattu painos vuonna 2009, johon tämä teksi perustuu.  

Monelle suomalaiselle raamatunlukijalle saattaa tulla hieman yllätyksenä se, millaisia kierroksia raamatunkäännöskysymykset ottavat Amerikassa. Erityisesti konservatiivisten (monesti baptistien) kristittyjen piireissä on nostettu yksi käännös ylitse muiden: alun perin vuonna 1611 julkaistu King James Version (johon viittaan jatkossa lyhennöksenä KJV). (Käännökseen viitataan kirjallisuudessa monesti myös sanoilla English Authorised Version.) Kuten pian huomaamme, tämä yltiöpäinen KJV:n fanitus voi saada hyvin erilaisia painotuksia, mutta pääpointtina on se, miten se nostetaan ylitse muiden käännösten, tavalla tai toisella. Vaikka en ole lainkaan paras henkilö arvioimaan sitä, millaisia näkemyksiä Suomessa liikkuu käännöskysymyksiin liittyen, osaan sen verran kuitenkin sanoa, että meilläkin on olemassa yksilömme, jotka vannovat tavalla tai toisella juuri KJV:n varaan (toinen ryhmittymä taas painottaa erityisesti 1933/38-käännöstä, mutta se ei nyt kuulu tämän tekstin piiriin edes teoriassa). Erilaisten käännösten arvioimisen taustalla on tässä tapauksessa myös se tilanne, että KJV perustuu erilaiseen ”alkutekstiin” kuin modernit raamatunkäännökset ja juuri tämä on aiheuttanut paljon painia ja keskustelua siitä, mitä ”alkutekstiä” meidän nyt sitten tulisi seurata. Tässä kohden totean vain tiivistäen, että siinä kun meidän suomenkieliset käännöksemme aina 1900-luvulta alkaen ovat perustuneet kriittiseen kreikankieliseen editioon (Nestle-Alandin editiot), vanhemmat käännökset, kuten meidän Biblia tai heidän KJV perustuvat nk. Textus Receptukseen, jonka teksti on monissa yksityiskohdissa yleensä hieman pidempi. Mutta ei tästä nyt vielä enempää, annetaan Whiten selittää asiat auki tarkemmin!

Kirjoitin tämän kirjaesittelyn kahdesta erillisestä syystä. Ensinnäkin Whiten kirja on mielestäni yksi parhaita Uuden testamentin tekstikritiikkiä esitteleviä teoksia, vaikka se keskittyykin spesifisti juuri yltiöpäisen KJV-käännöksen fanittajien väitteiden arvioimiseen. Mielestäni kaikkien Uuden testamentin tekstikritiikkiin perehtyvien olisi hyvä lukea tämä kirja jo melko varhaisessa vaiheessa.

Minulla on kuitenkin toinenkin syy siihen, miksi kirjaesittely ilmestyy blogiin juuri nyt. Olen nimittäin pian julkaisemassa hieman pidempää tekstisarjaa liittyen nimenomaan Textus Receptukseen ja erityisesti sen eroavuuksiin suhteessa moderneihin kriittisiin editioihin. Ajattelin, että Whiten kirja toimisi kätevänä yleisjohdantona aiheeseen, josta on sitten pian luvassa muutama syväluotaava teksti. Tämä suunnitelma on vaikuttanut osaltaan siihen, millä tavalla esittelen Whiten kirjan sisältöä: en tässä esittele kovinkaan laajasti erilaisia tekstivariantteja ja sitä, miten niitä arvioidaan, koska juuri tästä aiheesta on tulossa omat tekstinsä lähiaikoina — jos Herra suo ja elän.

Sukellamme nyt Whiten kirjaan. Esittelen sen sisältöä läpi luku luvulta, tarkoituksena esitellä kunkin luvun pääanti.

Kirjan johdanto

Kirjansa johdannossa White painottaa heti alkuun sitä, että hänen kirjansa ei kirjoitettu KJV-käännöstä vastaan (s. 17) ja tämä painotus toistuu vielä myöhemminkin (s. 276-277). White ei siis ole KJV-käännöstä vastaan sinänsä, mutta hän toteaa olevansa sitä vastaan, että jotkut alkavat vaatia muilta sitä, että KJV on ainoa oikea raamatunkäännös ja muut käännökset ovat enemmän tai vähemmän kelvottomia. Tai kuten hän itse lyhyesti toteaa: ”I oppose KJV Onlyism, not the King James Version itself” (s. 18).

Ikävä kyllä monet KJV:n kannattajat näkevät asian niin vakavana, että he ovat unohtaneet kristillisen käytöksen kokonaan ja monet heistä käyttävät aikansa vastapuolen yltiöpäiseen haukkumiseen (eräskin heistä haukkui kaikki vastapuolen edustajat nikolaiitoiksi: Ilmestyskirjan lukeneet ymmärtävät kritiikin…). Eräässä kirjeessä White sai kuulla kunniansa, kun joku KJV-henkilö haukkui hänet ”pahaksi”, ”yksinkertaiseksi” ja ”Saatanan palvelijaksi”. Tiettyjen kirjoittajien sivuilta tämänkaltaista ”kovaa tekstiä!” löytyy melkoinen määrä.

White toteaa kirjoittaneensa kirjan lähinnä siksi, että hän haluaa edistää rauhaa seurakuntien sisällä. Hän myös muistuttaa, että suhde Jeesukseen ei riipu käännöksestä — olihan monilla suhde Jeesukseen noin 1500 vuoden ajan ennen kuin KJV syntyi maailmaan. Whiten mukaan sellaiset henkilöt, jotka ovat käyttäneet paljon aikaa Uuden testamentin tekstihistorian tutkimiseen eivät ole todennäköisiä käännynnäisiä KJV-leiriin ja ainakin minun on helppo ymmärtää miksi näin: mitä enemmän ymmärtää aiheesta, sitä paremmin huomaa, miksi KJV-käännöksen taustalla oleva pohjateksti sakkaa.

Luku 1 — King James Only

KJV-ryhmittymä ei ole mitenkään yhtenäinen liikehdintä ja se voidaankin jakaa eri kategorioihin. White esittelee viisi eri kategoriaa:

1. ”I like the KJV Best” -ryhmä. Tämä ryhmä ajattelee, että KJV on yksinkertaisesti paras englanninkielinen käännös. Vaikka teoriassa joku uusi käännös saattaisikin ajaa sen ohi, sellaista ei ole vielä tullut. Kirjassa ei käsitellä tämän ryhmän väitteitä. 
2. ”The textual argument”. Tämä ryhmä painottaa sitä, että ne heprean (VT:n osalta) ja kreikan (UT:n osalta) ”alkutekstit:”, joihin KJV nojaa, ovat laadultaan parempia kuin modernien käännösten alkutekstit. Tähän ryhmään voidaan sijoittaa mm. Zane Hodges ja Arthur Farstad, jotka editoivat aikoinaan nk. Majority Text -edition (tästedes MT). MT:n kannattajien mukaan paras lukutapa löytyy (UT:n kohdalla) kreikankielisistä enemmistökäsikirjoituksista - juuri tästä teoria siis saa nimensä. Koska enemmistä käsikirjoituksia edustaa ns. bysanttilaista tekstisukua (ks. tarkemmin alla luku 3), bysanttilainen-sana liikkuu joskus mukana. On kuitenkin elintärkeää ymmärtää ero niiden välillä, jotka kannattavat MT:ä ja niiden, jotka kannattavat TR:ää: koska TR perustuu vain osaan näistä teksteistä, MT ja TR eroavat monin paikoin toisistaan. Kaikki MT:n edustajat eivät siis ole automaattisesti TR:n edustajia (kuten Wilbur Pickering). Tunnettu tekstikriitikko Daniel Wallace on laskenut reilu 1800 eroavuutta TR:n ja MT:n välillä. 
3. ”Received Text only”. Tämä ryhmä pitäytyy tiukasti nimenomaan TR:n tekstissä ja se pitää sen tekstiä jumalallisen johdatuksen seurauksena säilyneenä tai jopa inspiroituna tekstinä. 
4. ”The inspired KJV group”. Tämä neljäs ryhmittymä on Whiten mukaan kaikkein suurin. Tämä porukka siis ajattelee, että KJV-käännös itsessään on inspiroitu — vain ja ainoastaan KJV-käännös on Jumalan Sanaa. 
5. ”The KJV as new revelation”. Viides porukka, joka on onneksi hyvin pieni vähemmistö, väittää, että jos kreikan- tai hepreankieliset käsikirjoitukset sanovat jotain muuta kuin KJV, silloin niitä tulee muuttaa KJV:n perusteella! Törmäämme myöhemmin kaveriin nimeltä Peter Ruckman, joka edustaa tätä näkemystä. Käytännössä KJV on vienyt Jeesuksen aseman heidän elämässään. 

Lukija huomatkoon nyt tämän: se mitä tapahtuu KJV-ryhmissä on se, että kun he vertaavat KJV-käännöstä mihin muuhun käännökseen tahansa ja löytävät eroja (ja monesti nimenomaan poistoja), he päättelevät, että muut käännökset ovat turmeltuneet, niitä on saksittu.

*  Tämä on juuri se kritiikki, jota vastaan olen tällä sivustolla aiemmin taistellut pitkästi, kun kirjoitin vastaukseni Mauno Mattilan opetusvideoon.

Luku 2 — If It Ain’t Broke

Se, mikä oli aikanaan uutta, muuttuikin lopulta traditionaaliseksi ja standardiksi. Näin on käynyt monta kertaa aiemmin historiassa. Tämä luku tiivistää hyvin lyhyesti historiaa esittelemällä kaksi merkittävää projektia, joista kummatkin kokivat aikanaan kovaa vastustusta, mutta jotka nousivat vastustuksen keskeltä valtavaan suosioon: Hieronymuksen latinankielinen Vulgata-käännös 400-luvun taitteessa ja Erasmuksen kreikankielinen Uusi testamentti 1500-luvun alussa. Kuten todettu, historia osoittaa kiistattomasti, että Raamattu-kiistat eivät ole uusia ja juuri nämä kaksi henkilöä toimivat malliesimerkkejä. Luku antaa oivan tiivistelmän siitä, miten uskovat suuttuivat aikoinaan Hieronymukselle, kun hän meni ja käänsi Vanhan testamentin heprasta latinaksi, aiheuttaen paikka paikoin käännöksen, johon seurakunnat eivät olleet tottuneet, ja siitä nousi mellakka. Tuhat vuotta myöhemmin Vulgata oli kuitenkin noussut jo kauan sitten ainoaksi Raamatuksi läntisessä Euroopassa, ja kun Erasmus alkoi tehdä kreikankielistä Uuden testamentin editiota — projekti, johon siis KJV lopulta perustui — se kohtasi valtavaa vastustusta monilta kriitikoilta. Erasmus, joka on siis KJV-ryhmän suuri sankari, kohtasi aikanaan valtavaa kritiikkiä siitä, miten hän meni ja muutti Jumalan Sanaa. Nyt tietty KJV-porukka on nostanut Erasmuksen projektin jalustalle — projektin, jota Erasmus itse kritisoi tunnetusti sanoen, miten se oli ”pikemminkin heitetty kasaan kuin editoitu!” — sillä seurauksella, että kaikki jotka sen haastavat, ovat väärässä.

* Olen kirjoittanut aiemmin melko pitkästi tästä historiasta ja löydät paljon yksityiskohtaisempia huomioita 5-osaisesta tekstisarjastani ”Uuden testamentin tekstihistoria”.

Luku 3 — Starting at the beginning

Tämä luku kannattaisi lukea kaikkien niidenkin, jotka eivät ole suoranaisesti kiinnostuneita itse KJV-väännöistä. White nimittäin rullaa erittäin näpsäkästi läpi tekstikritiikin peruasasioita, kuten käsikirjoituksia, tekstisukuja ja tekstivariantteja. Yksi pääongelma koko KJV-kiistassa on se, että kristityt tuntevat niin perin huonosti Uuden testamentin tekstihistoriaa, joten heillä ei ole riittävää ymmärrystä asettaa keskustelua oikeille raiteille.

White muistuttaa lukijoitaan siitä yksinkertaisesta tosisasiasta, että kun eri käännökset eroavat toinen toisistaan, syyn taustalla voi olla joko (a) eroavuus alkuteksteissä tai (b) eroavuus käännöstavoissa. Esimerkiksi Joh. 6:47:ssa (”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo [minuun], sillä on iankaikkinen elämä”) on tekstikriittinen ongelma, koska kaikissa käsikirjoituksissa ei ole ”minuun”-sanaa ja siksi käännökset eroavat toisistaan. Tämä on esimerkki eroavuudesta alkutekstissä. Joh. 3:36:ssa (”Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko”) alkuteksti on kuitenkin kaikkien käännösten kohdalla sama, mutta nyt vain yksi ja sama sana — ἀπειθῶν — on vain käännetty eri tavalla, joko ”uskomiseksi” (KJV) tai ”tottelemiseksi” (NASB).

White myös havainnollistaa millaisia erilaisia käännöstekniikoita on olemassa. Jotkut raamatunkäännökset pyrkivät sanatarkkuuteen (formal equivalency), kun taas toiset käännökset pyrkivät dynaamisuuteen /dynamic or functional equivalency). Sanatarkassa käännöksessä pyritään mahdollisimman läheiseen sanatarkkuuteen ja samat sanat pyritään kääntämään aina samalla tavalla (tässä kuitenkaan harvoin onnistumatta). Dynaamisessa käännöksessä taas halutaan välittää tekstin tarkoitus mahdollisimman selkeästi nykylukijalle. Luuk. 9:44 toimii hyvänä esimerkkinä. Kirjaimellisesti Jeesus sanoo ”porautukoot nämä sanat syvälle korviinne” ja tämäntapaisesti jae käännetäänkin KJV:ssa ja NASB:issa. NIV kuitenkin kääntää ”Kuunelkaa tarkasti mitä aion nyt sanoa!”. Suomenkielisissä käännöksissä tämä sama heijastuu sanatarkassa 1938-käännöksessä (”Ottakaa korviinne nämä sanat”) ja 1992-käännöksessä (”Painakaa mieleenne, mitä teille sanon”). Dynaaminen käännös ei tietenkään ole huonoa ja se tuo kyllä hyvin esiin Jeesuksen pointin.

Käännösperiaatteiden jälkeen lukija saa johdannon tekstikritiikkiin. Varhaisimmat Uuden testamentin tekstit kirjoitettiin kääröihin/rulliin, mutta heti 100-luvun taitteessa kristityt alkoivat käyttämään teoksien kopioimiseen koodekseja eli kirja-muotoa. (Tästä syystä Luuk. 4:17-21:ssä Jeesus ei ala lukemaan Jesajan kirjaa ”kirjasta”, vaan ”kääröstä”.) Tänä aikana kirjaimet kirjoitetiin ns. ”Caps Lockilla” eli majuskeleilla, mutta tekstimuoto muuttui kursiiviksi joskus 800-luvun taitteessa. 

Sitten esitellään olennaisimpia käsikirjoituksia, kuten papyrus 46:sta, joka tulee noin vuodelta 200 jKr. ja on tärkein Paavalin kirjeitä sisältävä papyrusfragmentti; papyrus 66:sta, joka on noin vuodelta 200 jKr., joka sisältää rutkasti Johanneksen evankeliumia; papyrus 75:sta, noin vuodelta 200 jKr., joka on yksi tärkeimpiä tekstejä ja se sisältää paljon Luukkaan ja Johanneksen evankelimia. Koodekseista (jotka eivät siis ole materiaalina papyruksia, vaan pergamentteja) tärkeimmät ovat codex Sinaiticus ja codex Vaticanus, molemmat 300-luvulta. 

* Sinaiticuksen mielenkiintoinen löytötarina on esitelty tällä sivustolla aiemmin täällä.

Ikävä kyllä juuri näitä käsikirjoituksia vastaan KJV Only -porukassa hyökätään erittäin usein. (Ikävä kyllä KJV-leiri ei juuri koskaan puhu siitä, miten heidän suosikkinsa, eli bysanttilainen teksti, säilyi historiassa pääasiassa siksi, että sitä kopioivat katoliset munkit vuosisatoja ennen uskonpuhdistusta.) Juuri näitä kahta käsikirjoitusta Westcott & Hort käyttivät erityisesti hyödykseen 1800-luvun loppupuolella, kun he kyhäsivät kasaan uuden kriittisen edition — teoksen, jonka työnjälki näkyy kaikissa moderneissa käännöksissä (meillä 1938, 1992, Raamattu kansalle ja UT2020 -käännöksissä).

* Mainittakoot, että vaikka White toteaa kreikankielisiä käsikirjoituksia olevan noin 5700 kappaletta (s. 63), tämä luku ei enää pidä paikkansa. Erinäistä syiden vuoksi todellinen luku on jossain 5100-5300 kappaleen hujakoilla, joskaan kukana ei voi täysin tietää tarkkaa lukumäärää. Ks. Jacob Petersonin erinomainen artikkeli ”Math Myths” teoksessa Myths and Mistakes in New Testament Textual Criticism (2019).

Käsikirjoitus-intron jälkeen White esittelee millaisia virheitä teosten kopioitsijat tekivät vuosisatojen aikana. Vaikka niitä on paljon, suurin osa niistä on helposti selitettävissä ja suuri käsikirjoitusmäärä auttaa meitä selvittämään oikean lukutavan. Yksi konkreettinen esimerkki tekstivarianteista löytyy Kolossalaiskirjeen jakeesta 1:2. Vertaappa jaetta KJV:n ja 1938-käännöksen välillä:

• To the saints and faithful brethren in Christ which are at Colosse: Grace be unto you, and peace, from God our Father and the Lord Jesus Christ. (KJV) 
• Kolossassa asuville pyhille ja uskoville veljille Kristuksessa. Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme! (1938) 

Kuten lukija huomaa, 1938-käännöksessä ei ole lainkaan KJV:n sanoja ”and the Lord Jesus Christ” (ja Herralta Jeesukselta Kristukselta). Ja tässä tulemme KJV-leirin standardi kritiikkiin: muut käsikirjoitukset, kuten Vaticanus ovat turmelleet tekstin ja poistaneet Jeesuksen lauseesta! Mutta mietipäänpä asiaa uudelleen tekstikriittisten perussääntöjen pohjalta. Ei ole vaikea kuvitella tilannetta, jossa Paavalin tervehdys ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!”, joka tulee siis Efesolaiskirjeen jakeesta 1:2 (kirjeestä, joka on monella tavoin rinnakkainen Kolossalaiskirjeen kanssa) oli hyvin suosittu ja tunnettu ja sillä tervehdittiin seurakuntaa jumalanpalveluksissa. Kun kopioitsija, joka oli tottunut tähän tervehdykseen alkoi kopioida Kolossalaiskirjettä, hän luki sanat ja totesi, että ”ah! tämän minä kyllä tiedän!” ja kopioi lauseen pidemmän kaavan kautta lisäten sanat καὶ Κυρίου Ἰησοῦ Χριστοῦ (ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta). Kyseessä on siis harmonisaatio Ef. 1:2:n kanssa ja tästä syystä myöhemmissä kopioissa teksti pidentyy. KJV-porukan olisi syytä esittää itselleen kaksi kysymystä. (1) Jos Jeesus olisi haluttu kummata kokoaan Paavalin kirjeiden alusta, miksi ihmeessä sitä ei sitten tehty Efesolaiskirjeen kohdalla? (2) Ja toinen kysymys (jota White ei ikävä kyllä tuo esiin, mutta joka olisi parantanut hänen esimerkkiään): miksi codex Sinaiticus sisältää nämä lisätyt sanat, mutta codex Vaticanus ei!? KJV-leirin turmeltumis-selitys ei yksinkertaisesti toimi: asia on selitettävissä paljon helpommin: kopioimisprosessissa tapahtuu harmonisaatiota, mutta monesti juuri vanhimmat ja parhaimmat käsikirjoitukset ovat pysyneet niille immuunina.

White esittelee lukijoille myös perus tekstisuvut. Eri käsikirjoitusten välillä on tiettyjä eroavuuksia, mutta kasassa tiettyjä käsikirjoituksia nämä variantit seuraavat tietynlaista samaa kaavaa ja niiden pohjalta on sitten hahmoteltu erilaisia ”tekstisukuja”. Pääasiallisia tekstisukuja on ollut kolme, joskin myös neljäs on ollut mukana kirjallisuudessa:

• Aleksandrialainen tekstisuku. Tämä löytyy suurimmasta osasta papyruksia ja erityisesti Sinaiticuksesta ja Vaticanuksesta. 
• Läntinen tekstisuku. Tämä tekstisuku löytyy erityisesti 400-luvun codex Bezaesta ja erityisesti latinankielisistä käännöksistä. 
• Bysanttilainen tekstisuku. Tämä tekstisuku löytyy enemmistömäärästä myöhempiä käsikirjoituksia.
• Kesarealainen tekstisuku. Tämä on kiisteltyä, mutta joidenkin mukaan papyrus 45 ja Family 1:n käsikirjoitukset muodostavat omanlaisensa tekstisuvun. 

Ääripäissä ovat erityisesti aleksandrialainen ja bysanttilainen tekstisuku ja KJV-kiista pelkistyykin monesti juuri näiden teksisukujen välisiin eroavuuksiin. Aleksandrialaista tekstisukua leimaa ”lyhyys”, kun taas bysanttilaisessa tekstisuvussa teksti on ”pidempää” ja ”jouhennettua”. Suurin osa tekstikriitikoista on sitä mieltä, että bysanttilainen tekstisuku syntyi vasta myöhemmin ja siinä näkyy sulautettuna eri tekstisukujen yhdistyminen.

* Olen käsitellyt aihetta kattavasti muualla. 

Alla oleva kuva osoittaa mitä tämä” pituus” tarkoittaa monissa jakeissa. Jos puhumme sanamääristä, niin nykyisessä Nestle-Alandissa on noin 138 000 sanaa ja textus Receptuksessa noin 140 000 sanaa. 

TR:n pidempi teksti selittyy monin paikoin juuri tämäntapaisilla muutoksilla. 

Luvun lopussa on vielä hyvä ”liite”, jossa White selittää, miksi kukaan ei olisi koskaan voinut johdonmukaisesti ja systemaattisesti turmella Uuden testamentin tekstiä kokonaisuudessaan. Juuri näin on kuitenkin tapahtunut Koraanille, koska Uthman-nimisellä tyypillä oli valta tehdä universaali editio erilaisista Koraanin muodoista, kun taas kaikki muut versiot tuhottiin. Tämä on tekstikriittisen tarkastelun kannalta aivan katastrofaalinen asia! Mutta mitään tällaista ei ole koskaan tapahtunut Uuden testamentin tekstien kohdalla.


* Koraanin kohdalla samaa asiaa on käsitellyt suomeksikin käännetyssä kirjassa Nabeel Qureshi: Vain yksi Jumala: Allah vai Jeesus? Ks. erityisesti kirjan luvut 16 ja 38 tästä aiheesta. 

Luku 4 — Putting It Together

Tämä luku on erinomainen johdanto Textus Receptuksen syntyyn ja siihen, millaisia pieniä virheitä sen tekstiin päätyi, ja jotka näkyvät myös KJV-käännöksessä. White keskittyy siis melko paljon kuvaamaan Erasmus Rotterdamilaisen toimintaa tarkoituksenaan osoittaa, että jos Erasmus eläisi tänään, hän olisi ehdottomasti kriittisen edition kannalla, eikä hänestä siten saisi KJV Only -näkemyksen kannattajaa. Ironista on se, että monet KJV Only -liikkeen argumentit osuvat ikävästi juuri Erasmukseen, joka oli siis päävastuussa TR:n kasaamisesta, koska hän julkaisi kokonaista viisi Uuden testamentin editiota (1516, 1519, 1522, 1527, 1553), ja joita myytiin yhteensä arviolta noin 300 000 kappaletta — tämä on hirvittävän suuri määrä tuon ajan mittareilla katsottuna! (Lukijan kannattaa huomata, että tällä sivustolla on esitetty hyvin kattavasti Erasmuksen editioiden historia, ks. aiemmin mainittu linkki.) Tämä käy ilmi mm. siitä, että juuri ne samat argumentit, joilla KJV:n kannattajat kritisoivat kriittisen edition kannattajia ovat argumentteja, joilla ammuttiin jo Erasmusta. Erasmus liitti editioidensa loppuun liitteen (Annotations), jossa hän selittää ratkaisujaan, joten ne antavat hyvän kuvan hänen ajattelustaan liittyen erityisesti tekstikriittiseen prosessiin. Tässä muutama esimerkki:

• Monet KJV:n kannattajat kritisoivat kaikenlaista alkutekstiin perehtymistä — riittää, kun meillä on jo täydellinen käännös: KJV. Erasmus oli tästä täysin eri mieltä, kuten käy ilmi hänen liitteistään. Erasmus kirjoitti mm. siitä, miten monia Vulgatan virheitä on voitu korjata kreikankielisillä käsikirjoituksilla. Hän kritisoi jopa Akvinolaista ja Augustinusta alkukielen laiminlyömisestä. 
• Monet KJV:n kannattajat eivät siedä apparaattia, jossa esitellään vaihtoehtoisia lukutapoja eli tekstivariantteja, koska ne voivat olla kohtalokkaita monien uskolle. Erasmusta syytettiin samasta asiasta ja hän oli tästäkin aivan eri mieltä. Vastauksessaan eräällä kriitikolle Erasmus toteaa, että variantteja on myös kreikankielisissä teksteissä, mutta niitä voidaan ratkoa, kun me vertailemme eri käsikirjoituksia toisiinsa: vaikka jotkut variantit ovat korruptoituneita, oikea lukutapa on säilynyt jossain toisessa käsikirjoituksessa. Erasmus siis puolusti aivan samoja tekstikriittisiä pääperiaatteita kuin modernit tekstikriitikot tänään. 
• Erasmus tiedosti, että jotkut variantit ovat syntyneet siksi, että sanat näyttävät niin samoilta, kuten "kyrios" (Herra) ja "kronos" (aika) Roomalaiskirjeen jakeessa 12:11 (jossa Erasmus valitsi kronoksen eli ”ajan”). Juuri samaa periaatetta on käytetty 1. Tim. 3:16 kohdalla, jossa ”Jumala” ja ”hän” näyttävät miltei identtisiltä. (Olen käsitellyt jaetta muualla, ks. esim. 5 tässä tekstissä.) 
• Erasmus ymmärsi, että erityisesti evankeliumeissa kopioitsijat ovat saattaneet tehdä tekstiin muutoksia rinnakkaiskohtien perusteella. Matt. 1:18:n kohdalla Erasmus huomasi, että latinassa on vain ”Kristus”, eikä ”Jeesus Kristus” ja hän päätteli tämän johtuvan lisäyksestä. Matt. 20:22:n kohdalla hän ymmärsi, että pidempi lukutapa saattaa hyvinkin olla harmonisaatio Mark. 10:38 kanssa, vaikka hän sisällyttikin pitkän lukutavan editioonsa. Tässäkin tapauksessa Erasmus siis teki samanlaisia tekstikriittisiä huomioita kuin nykyiset tekstikriitikot. 

Kuten White toteaa, jos KJV-only-porukka haluaisi olla johdonmukainen, heidän pitäisi hylätä myös Erasmuksen editio, koska se sama kritiikki, jota he viljelevät moderneja käännöksiä kohtaan, osuu myös hänen työhönsä. Tästä syystä White sanoo varmuudella, että jos Erasmus eläisi tänään, hän ei olisi KJV-käännöksen kannalla tekstikriittisesti (s. 99). Tämä on siis yksi niistä osa-alueista, joissa KJV Only -porukka elää erittäin epäjohdonmukaisesti. 

Luvussa on myös hyvä käsittely nk. Comma Johanneumista (1. Joh. 5:7-8), lisäyksestä, jonka Erasmus oli pakotettu tekemään 3. editioonsa.

Erasmuksen työtä jatkoivat monet muut, kuten Estienne ja Beza. Jälkimmäinen teki paikka paikoin sellaisia valintoja tekstin kanssa, joille ei ollut minkäänlaista käsikirjoitustukea (= konjektuurinen emendaatio), kuten Ilm. 16:5, variantti, joka päätyi myös KJV:hin.

Sivuilla 106-107 on hyvä tiivistys siitä, miten paikka paikoin TR eroaa ns. Majority tekstistä, mutta itse asiassa joissain kohdin TR:n eri editiota eroavat jopa tosistaan! Kuten alla oleva kuva tiivistää, monissa kohdin tietyt TR-editiot ovat vastoin MT:ä ja jopa vastoin toinen toistaan (symboli 𝔐 tarkoittaa MT:ä).

 

Mitä tulee siihen tyypilliseen argumenttiin, että TR oli nimenomaan uksonpuhdistajien Raamattu ja siten sillä on aivan erityinen arvo, White muistuttaa siitä, miten historia oikeasti meni: uskonpuhdistajat eivät sinänsä valinneet käyttää TR:ää, se nyt vain sattui olemaan aikansa paras kreikankielinen teksti, joka oli saatavilla! Ja mitä Calviniin tulee, White osoittaa aika hyvin syitä sille, miksi hän tuskin seuraisi KJV:ta tänään.

Luvun loppuosassa esitellään melko kattavasti sitä, millä tavoin KJV ylipäätään käännettiin. White nostaa esiin useita asioita, jotka ovat huomattavan hankalia KJV Only -ryhmittymälle. Esimerkiksi KJV:n alkuperäisessä esipuheessa ihmisiä nimenomaan kehotetaan lukemaan rinnakkain eri käännöksiä! (Hekin, kuten kaikkien aikojen raamatunkääntäjät, kohtasivat kritiikkiä siitä, että he ylipäätään tekevät taas uutta käännöstä.) KJV-porukka hyökkää usein moderneja käännöksiä kohtaan, koska niissä on mainintoja ”jae puuttuu joistain käsikirjoituksista” ym., mutta aivan samanlaisia marginaalihuomautuksia oli vuoden 1611 KJV:ssa (mm. Luuk. 10:22:n; Ap. t. 25:6:n kohdalla). Lisäksi KJV on muuttunut ajan ja uusien editioiden mittaan monissa yksityiskohdissa.

Luku 5 — The King James Only Camp

Tämän luvun tarkoitus on esitellä lukijalle konkreettisesti KJV-ryhmittymän argumentteja heidän omista teoksistaan käsin. White toki painottaa sitä, että meidän on erotettava bysanttilaisen tekstisuvun kannattajat KJV-leiristä, koska nämä eivät välttämättä ole yksi ja sama asia (kuten jo todettu). Dean Burgon, F. H. A. Scrivener, H. C. Hoskier olivat kaikki kovia tutkijoita, mutta kukaan heistä ei kannattanut KJV Only -näkemystä. Sen sijaan White nostaa esimerkeiksi kolme todellista KJV:n kannattajaa: Edward Hillsin, Gail Riplingerin ja Peter Ruckmanin, miedosta radikaalimpaan suuntaan listattuina.

Edward Hills: The King James Version Defended (1984)

Hills lienee paras KJV Only -position kannattaja ja hänen teoksiaan on mukava lukea, koska ne eivät ole täynnä riitaisaa haukkumista ja mustamaalaamista (toisin kuin kahden muun teokset). Hillsin pääargumentti on tiivistettynä ”logic of faith”. Kaikki mahdolliset vastaväitteet KJV:ta kohtaan voidaan ohittaa vetoamalla termeihin ”common faith”, ”the providence of God” tai ”logic of faith”. Hills ei esimerkiksi näe mitään ongelmaa siinä, että Erasmus laittoi editioonsa (joka päätyi sitten KJV:hin) tekstiä Vulgatasta, koska näin tapahtui, Jumalan on täytynyt ohjata tämä prosessi näin. Se hänen hyväkseen tulee kuitenkin lukea, ettei hän allekirjoita KJV:n inspiraatiota ja hän myöntää, että joissain tapauksissa meillä ei oikeasti ole 100% varmuutta oikeasta lukutavasta. White toteaakin, että ellei Hills olisi jo valmiiksi KJV-mies, hän ajautuisi logiikassaan muualle, esimerkiksi MT:n kannattajaksi. KJV-porukan leimaavin piirre onkin juuri ”argumentti varmuudesta”; se on liima, joka pitää kaiken kasassa. On saatava varmuus oikeasta tekstistä ja tämä teksti on TR / KJV. Ilman sitä kaikki muuttuu suhteelliseksi. Tämä vie kuitenkin kysymyksen vain askeleen taaksepäin: miten meillä voi olla varmuus siitä, että Erasmus, Stefanos, Beza tai KJV:n kääntäjät tekivät oikeita valintoja? 

G. A. Riplinger: New Age Bible Versions (1993)

Henkilö, joka kertoo, että nimen alkukirjaimet viittaavat Jumalaan (God) ja (And) häneen itseensä, kertonee paljon henkilön itseluottamuksesta. Tämä melko tunnettukin henkilön reipas 700-sivuinen opus on niin täynnä virheitä, vääriä sitaatteja ja mustamaalaamista, että sen lukeminen lienee melko raskasta. Koska White on kirjoittanut lyhyen kirjasen ”New Age Bible Versions Refuted” Rpilingerin pääväitteitä vastaan ja se on kaikkien ilmaiseksi luettavissa netissä, en käytä tässä enempää aikaa kirjan sisällön avaamiseen. Westcottia ja Hortia kuitenkin kritisoidaan, rajusti ja epäkunnioittavasti.

Peter Ruckman

Tämä kaveri, joka on tunnetuin KJV Only -liikkeen edustaja Yhdysvalloissa, on — kuten Whitekin asian hienosti ilmaisee — hieman oma lukunsa. Tämä kovasanainen ja paljon CapsLockia käyttävä kaveri edustaa erittäin extremeä näkemystä. Hänen mukaansa KJV on niin täydellinen, että sen valossa tulisi muuttaa jopa kreikan- ja hepreankielisiä käsikirjoituksia. Whiten mukaan Buckmanin näkemys johtaa johdonmukaisesti tähän: jossain kohtaa vuosien 1604 ja 1611 välillä tapahtui Raamatun tekstin uudelleen inspiroiminen ja KJV:lle tulee antaa sama status kuin alkuperäisille Raamatun käsikirjoituksille (s. 164). Jopa KJV:ssä olevat ”virheet” ovat vain ”advanced revelation” eli uutta ilmoitusta. White käy läpi useampia jakeita analysoiden Ruckmanin virheellisiä näkemyksiä.

Luku 6 — Translational Differences

”He ovat menneet muuttamaan Raamattua taas!” Tämä on hyvin yleinen syytös KJV Only -porukan suusta, kun he puhuvat moderneista käännöksistä. Ikävä kyllä heidän argumenttinsa kiertää yleensä kehää (= kehäpäätelmä, ks. s. 167-168). Jakeita on joko muutettu tai karsittu. Kirjan luvut 6, 7 ja 8 muodostavat tässä aiheessa yhdessä tärkeän suuremman kokonaisuuden:

• Luku 6 keskittyy käännöshaasteisiin. Nämä ovat sellaisia jakeita, joissa kaikissa editioissa on taustalla sama kreikan kielen sana tai lause, mutta se on vain käännetty hieman eri tavoin eri käännöksissä. 
• Luku 7 keskittyy tekstikriittisiin haasteisiin. Nämä ovat sellaisia jakeita, joissa editioiden kreikka eroaa toinen toisistaan ja siksi KJV ja modernit käännökset näyttävät paikka paikoin erilaiselta: käännettävät pohjatekstit eroavat toisistaan. 
• Luku 8 keskittyy spesifisti Jeesuksen jumaluutta painottaviin jakeisiin. Tämä aihealue täytyy käsitellä erikseen, koska monesti syytökset osuvat moderneihin käännöksiin juuri tällä osa-alueella. 

Esimerkkeinä käännöshaasteista luvussa 7 ovat Ap. t. 20:28; Ef. 4:24; 2:1; Jes. 14:12; 1. Tim. 6:10; 2. Tim. 2:15; Hepr. 4:12; Ps. 8:5; Kol. 2:4; 1. Piet. 2:9 ja Room. 15:16. Monissa tapauksissa kumpikaan käännös ei ole ”väärä”, vaan ne ovat vain erilaisia (kuten Ap. t. 20:28) ja joissain tapauksissa molemmissa on omat hyvät ja huonot painotuksensa (kuten Ef. 4:24). On myös paljon jakeita/sanoja, joiden kohdalla KJV-porukan kritiikki ampuu ohi, kuten apeithō-sanan kääntämisessä jakeissa Joh. 3:36; Room. 11:32; 15:31; Hepr. 3:18; 4:6, 11, joissa moderneja käännöksiä syytetään siitä, että ne painottavat ”pelastusta teoilla”, koska niiden käännös on monesti ”disobedience”, eikä ”unbelief”, kuten KJV:ssä. Tämä on kuitenkin silkka väärinkäsitys, koska (a) KJV itsekin kääntää sanan joskus ”tottelemisena” (ks. 1. Piet. 3:1; 4:17; Room. 2:8) ja (b) ”tottelemattomuus” on sanan apeithō perusmerkitys, (c) eikä tottelevaisuus Kristusta kohtaan ja usko Kristukseen ole toisiaan poissulkevia asioita.

White käsittelee myös erilaisia teemoja, kuten jakeita, joissa kreikan aiōnos-sana on käännetty eri tavoin, joko ”aikana” (NASB) tai ”maailmana” (KJV), ks. Matt. 12:32; 28:20; Mark. 10:30; Luuk. 18:30; 20:35; Gal. 1:4; Ef. 1:21; Tiit. 2:12. (Whiten kritiikki on itse asiassa samanlaista, jota olen itse antanut eri käännöksiä kohtaan mm. Gal. 1:4 kohdalla: maailmanaika ei ole yhtä kuin maailma! Ks. lyhyt analyysini täällä.) Modernit käännökset suoriutuvat näissä esimerkeissä paremmin kuin KJV. Eroavuutta löytyy myös siinä, miten helvetti-sana esiintyy käännöksissä. KJV:n ongelmana on se, ettei ”sheol” ja ”haades” ole synonyymejä ”helvetille” (kuten Ilm. 20:13-14 osoittaa), mutta tämä asia jää epäselväksi niille, jotka lukevat pelkästään KJV-käännöstä. Joissain kohdin nykykäännökset taas vain päivittävät tekstiä, koska tietyt englanninkielen sanat eivät enää tarkoita sitä, mitä ne tarkoittivat 1600-luvun ihmisille, kuten ”quick”-sana Hepr. 4:12:ssa vastoin ”living”-sanaa moderneissa käännöksissä (”quick”-sana ei koskaan tarkoita ”fast” KJV:ssä, vaan ”living” tai ”alive” ja tästä syystä modernit käännökset päivittävät tekstiä nykykielelle).

Luku 7 — Textual Differences

Tämä luku toimii hyvänä oppikirjaesimerkkinä siitä, miten erilaisia variantteja tulisi arvioida. Vaikka KJV:n suosijat eivät juuri koskaan halua lähteä tekemään tekstikritiikkiä, koska heidän ennakko-oletuksissaan KJV:ssä ei ole virheitä. White kutsuukin heidän asennettaan termeillä ”anti-intellectual”, ”anti-scholarship” ja ”anti-freedom” (s. 194). 

Kaikki tekstikritiikin perusteista ymmärtävät huomaavat kuitenkin melko helposti miksi modernit käännökset tekevät toisenlaisia — ja parempia — valintoja suhteessa KJV:n tekstiin. Ennen kuin White ottaa useita esimerkkejä varianteista kanonisessa järjestyksessä (alkaen evankeliumeista ja päättäen Ilmestyskirjaan), hän selittää lyhyesti, millaisia kriteerejä nykyisen konsensusnäkemyksen omaavat tekstikriitikot (kuten Bruce Metxger, Kurt Aland, Gordon Fee, Daniel Wallace jne.) käyttävät. (Loistava intro aiheeseen on Metzgerin Textual Commentary -opus ja erityisesti sen ensimmäinen osio!) He suosivat eklektistä metodia. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen tekstivariantti punnitaan erikseen ja arvioitana ovat sekä käsikirjoitukset itsessään (ulkoiset todisteet) että tekstin sisäinen logiikka (sisäiset todisteet). Erittäin pieni tekstikriitikoiden vähemmistö suosii MT:ä (eli Majority Textiä) eli heidän mukaansa oikea lukutapa on se, joka on säilynyt enemmistömäärässä käsikirjoituksia. Nämä enemmistökäsikirjoitukset edustavat kuitenkin bysanttilaista tekstisukua, jota ei kuitenkaan ollut olemassa vielä varhaisina vuosisatoina, vaan se on myöhemmin syntynyt ”smoothie” muista tekstisuvuista. Mutta kuinka moni käsikirjoitus edustaa bysanttilaista tekstisukua? Whiten mukaan luku on noin 75%, mutta erilaisiakin lukuja on annettu: Michael Holmesin (2001, 51), Gordon Feen (1993, 8) ja Kurt Alandin (1987, 131) mukaan bysanttilainen teksti kattaa noin 80% käsikirjoituksista ja Hodges ja Farstad (1985) toteavat Majority-editiossaan luvun olevan noin 80-90%. Joka tapauksessa tämä tekstisuku syntyy vasta 300-400-luvuilla ja se nousee enemmistöasemaan vasta 800-luvulla, kuten alla oleva kuva havainnollistaa.

Kaikkein yleisin syytös KJV-porukalta moderneja editioita kohtaan on siis se, että niissä on saksittu pois materiaalia. White antaakin hyvän tiivistyksen olennaisesta datasta:

• Kaksi merkittävintä 12 jakeen mittaista poistoa ovat tietenkin Markuksen evankeliumin loppu (16:9-20) ja Johanneksen evankeliumista löytyvä aviorikoksesta tavattu nainen -kertomus (7:53-8:11). Nämä kaksi tekstijaksoa ovat selvästi myöhempiä lisäyksiä. 
• Kolmessa kohdassa, jakeissa Luuk. 17:36; Ap. t. 8:37 ja 15:34, variantit ovat sellaisia, etteivät ne ole mukana MT:ssä eli lukutapoja edustaa vain pieni vähemmistö käsikirjoituksia. 
• Sitten on olemassa tusinan verran jakeita, jotka esiintyvät kyllä enemmistökäsikirjoituksissa, mutta joita pidetään myöhempinä lisäyksinä: Matt. 17:21; 18:11; 23:14; Mark. 7:16; 9:44, 46; 11:26; 15:28; Luuk. 23:17; Joh. 5:4; Ap. t. 24:7; 28:29; Room. 16:24. 

Vaikka viimeisin lista näyttää yhtäkkiä katsottuna ”yllättävältä”, niihin on olemassa luonnollisia selityksiä. Markuksen evankeliumissa jakeet 9:44 ja 9:46 on lisätty ottamalle ne jakeesta 9:48 eli kysymys on vain toistosta, jota alkuperäisessä tekstissä ei ole ollut. (Ja huomaa: niitä ei ole tahallisesti ”poistettu” tai niitä ei ole ”vaiennettu”, koska samat sanat on luettavissa jakeesta 9:48!) Markus 7:16 on otettu harmonisaationa jakeista Markus 4:9, 23, Matt. 17:21 lainaa Mark. 9:29, Matt. 18:11 on otettu Luuk. 19:10:stä; Matt. 23:14 on otettu Mark. 12:40:stä + Luuk. 20:47:stä tai Jes. 53:12:sta ja Luuk. 17:36 on puolestaan otettu Matt. 24:40:stä ja Luuk. 23:17 on otettu Matt. 27:15:sta tai Mark. 15:6:sta. Joh. 5:4 taas on hieman omanlaisensa tapaus ja kyseessä on myöhempi selitys, joka on päätynyt tekstiin mukaan jossain vaiheessa kopiointihistoriaa. 

Näin ollen - ja tämä on melko tärkeä asia huomata - White toteaa (s. 200), että miltei jokainen jae, joka puuttuu nykyisestä kriittisestä editiosta, on olemassa jossain muualla Uuden testamentin tekstissä. Erityisesti evankeliumeissa siis tapahtuu melkoisesti harmonisaatiota käsikirjoituksia kopioitaessa. Tiivistettynä: vaikka KJV-porukka syyttää muita poistoista, todellisuudessa kyse on lisäyksistä.

En tässä kohtaa käsittele Whiten monia esimerkkejä varianteista sen tarkemmin, koska kirjoitan piakkoin kaksi erillistä tekstiä siitä, millä tavoin TR:n teksti eroaa nykyisestä kriittisestä editiosta ja miksi. Mainittakoot kuitenkin pahin KJV-esimerkki eli Ilmestyskirjan jae 16:5. Tässä kohden KJV seuraa sellaista tekstivarianttia (”shalt be” vs. nykyinen ”O Hyly One”), jota ei ole olemassa yhdessä ainoassakaan kreikankielisessä käsikirjoituksessa(!), vaan kyse on TR:ää editoiman Bezan konjektuurista (joka tarkoittaa sitä, että tutkija kehittää tekstivariantin, jota ei tue ainoakaan käsikirjoitus).

Luku 8 — The Son of God, the Lord of Glory

Kuten jo todettu, tämä luku keskittyy erityisesti sellaisiin teksivariantteihin, joissa on kyse Jeesuksen jumaluudesta eli erittäin keskeisestä kristinuskon peruspilarista. Juuri tällä osa-alueella KJV Only -porukka kritisoi kovasti moderneja käännöksiä niiden valinnoista ikään kuin niissä tahallaan ja harkitusti hyökättäisiin Kristuksen jumaluutta vastaan. Mutta kuten Whiten luku osoittaa (ks. erityisesti taulukko s. 248), monissa kohdissa modernit käännökset tuovat KJV:ta selkeämmin esiin Jeesuksen jumaluuden! Whiten mukaan NIV tuo kaikkein selkeimmin esille Kristuksen Jumaluuden, toisena tulee NASB ja vasta kolmantena KJV. Hyvänä esimerkkinä toimii Joh. 1:18, jossa on variantti Poika/Jumala ja monet modernit käännökset ovat valinneet Jumala-variantin toisin kuin KJV. 

White käsittelee tässä luvussa hyvin kuvaavasti 1. Tim. 3:16 liittyvän tekstikriittisen ongelman ja näyttää lukijalle, miksi ”hän” ja ”Jumala” - sanat sekoitettiin niin usein kopiointiprosessissa: ne näyttävät miltei identtisiltä, kun Jumala-sana kirjoitetaan nomina sacra -tyyliin. Erityisen valaiseva on myös luvun loppuosiossa käsitelty Jeesuksen neitseellinen syntymä -osuus, jossa White osoittaa monia logiikkavirheita KJV-ryhmittymän väitteissä.

* Pienen kritiikinpoikasen haluan Whitelle kuitenkin tässä antaa. Mielestäni hän hieman liioittelee sitä, miten varmasti Paavali soveltaa Jeesukseen Jumala-sanan (theos) Room. 9:5:ssa ja Tiit. 2:13:ssa. Gordon Feen Pauline Christology -teoksessa nämäkin jakeet on käyty läpi tiukalla kammalla ja Fee on eri mieltä Whiten kanssa siitä, miten näiden jakeiden kielioppi tulisi kääntää. Kuten Fee (2013, 272-277) toteaa, Room. 9:5 voidaan kääntää ainakin kolmella eri tavalla ja vain yhdessä käännösvaihtoehdossa Paavali soveltaa Jumala-sanan Jeesukseen. Fee perustelee Whitesta poikkeavaa näkemystä mm. sillä, että Paavali on muualla hyvin johdonmukainen siinä, että Jeesus on aina ”Kyrios” eli ”Herra” ja Isä-Jumala on ”Theos” eli ”Jumala” (näin erityisesti 1. Kor. 8:6:ssa). Myös Tiit. 2:13 voidaan kääntää usealla eri tavalla (Fee 2013, 440-448) ja tässäkin Fee eroaa Whiten näkemyksestä. Painotan vahvasti nyt sitä, että tässä ei ole kysymys siitä ”onko Jeesus Paavalin mukaan Jumala vai ei”: myöntävä vastaus on päivänselvä hänen kirjeissään. Paavali on kuitenkin Feen mukaan hyvin johdonmukainen käyttämissään termeissä. Meidän vaarana onkin tässä se, että Jeesuksen jumaluutta puolustaessa me unohdamme Kyrios-sanan tärkeyden.

Luku 9 — Problems in the KJV

Siinä kun aiemmissa luvuissa on keskitytty TR:n ongelmiin, eli KJV-käännöksen taustalla olevaan editioon, tämä luku keskittyy itse käännösratkaisuihin eri sanojen osalta. Kukaan ei kiellä sitä, etteivätkö KJV:n kääntäjät olisi olleet todella päteviä kavereita, mutta yksikään käännös ei ole virheetön. Näin ollen monissa kohdissa KJV yksinkertaisesti kääntää tiettyjä sanoja oudosti tai jopa väärin (mm. Mark. 6:20; 9:18; Luuk. 18:12; Ap. t. 5:20; Hepr. 10:23; Jaak. 3:2). Joskus sama sana käännetään eri tavoilla eri kohdissa, kuten Matt. 19:18 (”älä murhaa”) ja Room. 13:9 (”älä tapa”). Tämä johtuu mm. siitä, että käännös oli suuren komitean tekemä ja eri ryhmä oli vastuussa eri osa-alueista, joten käännökseen jäi epäjohdonmukaisuuksia. KJV:llä on hankaluuksia myös nimien kanssa ja niissä esiintyy paljon vaihteluja. Joissain kohdin käännös antaa jokseenkin väärän kuvan alkutekstistä, kuten Paavalin tyypillisen μὴ γένοιτο -lausahduksen kääntäminen sanoilla ”God forbid” (mm. Room. 3:4, 3, 31; 6:2, 15; 7:7, 13; 9:14; 11:1, 11 jne.), vaikka mitään Jumalaan viittavaa sanaa tässä lausahduksessa ei tietenkään ole (parempi käännös olisi ”may it never be!” tai ”by no means!”). Kaiken lisäksi KJV on pullollaan erittäin hankalia englanninkielen sanoja, joita natiiveillakin on suuria vaikeuksia ymmärtää — asia, joka on yksi tärkein syy sille, että uusia käännöksiä on vain pakko tehdä. Kaikin puolin KJV:ssä on monia tyypillisiä haasteita kuin muissakin käännöksissä. 

Luku 10 — Questions and Answers

Tämä luku on rakennettu Q&A-tyyliin eli White vastaa useaan kysymykseen aiheeseen liittyen.

Osan 1 päätösosuudessa White tiivistää kirjan olennaiset annit seuraavasti:

King James Onlyism is a human tradition. It has no basis in history. It has no foundation in fact. It is internally inconsisten, utilizing circular reasoning at its core, and it involves the use of more double standards than almost any system of thought I have ever encountered. (s. 309)

PART 2 — The Textual Data

Kirjan 2-osa, joka on käytännössä vain yhden luvun pituinen, muodostaa oman kokonaisuutensa ja se on tarkoitettu enemmän niille, jotka haluavat sukeltaa syvemmälle tekstivarianttien arvottamiseen: luku sisältää enemmän teknistä nippelitietoa kuin kirjan 1-osa. White analysoi olennaisimmat tekstivariantit TR:n/KJV:n välillä suhteessa kriittiseen editioon kanonisessa järjestyksessä. Tekstit ovat: Matt. 6 / Luuk. 11:2-4 (Isä meidän - rukous), Matt. 8:29; 19:16-17; Mark. 1:2-3; 16:9-20 eli Markuksen ”pitkä loppu” [jota on käsitelty tarkasti tällä sivustolla aivan hiljattain], Luuk. 23:34; Joh. 1:18; 3:13; 6:47; 7:53-8:11 ”Pericope de Adultera”; 9:35; 14:14; Room. 8:28; 1. Kor. 11:22, 24; Gal. 5:21; Ef. 3:14; Fil. 4:13; Kol. 1:14; 2:18; Tiit. 2:13; Juud. 1). Kaiken kaikkiaan tämä on lukemisen arvoinen luku kaikille, jotka haluavat päästä paremmin kiinni siihen, miten tekstikritiikkiä tehdään hankalien varianttien kohdalla.

Muuta mainittua kirjallisuutta

Aland, Kurt. 1987. ”The Text of the Church.” Trinity Journal 8. (Sivut 131-44.)

Fee, Gordon D. 

• 1993. ”Textual Criticism of the New Testament.” Teoksessa Gordon Fee & Eldon Epp. Studies in the Theory and Method of New Testament Textual Criticism. Eerdmans. (Sivut 3-16.)
• 2013 [2007]. Pauline Christology: An Exegetical-Theological Study. Baker Academic. 

Hodges, Zane. C & Farstad, Arthur. L. 1985. The Greek New Testament According to the Majority Text, 2. painos. Thomas Nelson Publishers.

Holmes. 2001. ”Textual Criticism.” Teoksessa Interpreting the New Testament. Essays on Methods and Issues. Ed. Black, David. Alan & Dockery, David. S. B&H Academic. (Sivut 46-73.)

Peterson, Jacob W. 2019. ”Math Myths. How Many Manuscripts We Have and Why More Isn’t Always Better.” Teoksessa Myths and Mistakes in New Testament Textual Criticism. Ed. Elijah Hixon & Peter Gurry. IVP. (Sivut 48-69.)

Qureshi, Nabeel. 2020. Vain yksi Jumala: Allah vai Jeesus? Suom. Kirsi Nisula. Perussanoma.