Olemme nyt edenneet Uuden testamentin tekstihistoriassa Textus Receptukseen (TR) saakka. Tekstikritiikin alalla alkoi toden teolla tapahtua näinä seuraavina vuosisatoina, mutta urakka oli kova, ennen kuin TR kyettiin saamaan pois laajasta käytöstä niin, että tilalle saatiin parempi kriittinen editio. Metzger & Ehrman (s. 153) tiivistävät asian melko loistavasti:
Miltei seuraavan kahden vuosisadan ajan tutkijat kolusivat kirjastoja ja museoita niin Euroopassa kuin Lähi-idässä, kun he etsivät Uuden testamentin käsikirjoituksia. Kuitenkin miltei kaikki tänä aikana toimineet Uuden testamentin editoijat painattivat kunnioitettua, mutta korruptoinutta Textus Receptusta ja tyytyivät sijoittamaan varhaisempia tekstivariantteja apparaatteihin. Silloin tällöin joku yksinäinen sielu uskaltautui julkaisemaan erilaisen kreikankielisen tekstin, mutta heidät joko tuomittiin tai tyystin sivuutettiin.
Loistavassa Uuden testamentin tekstikritiikin johdantokirjassaan Harold Greenlee jakaa käsittelemämme ajanjakson kolmeen otsikkoon (2012 [1995], luku 5):
1) Esikriittinen ajanjakso: Textus Receptuksen synty ja hallinta (1516-1633)
2) Tekstitodisteiden kerääntyminen (1633-1830)
3) Moderni kriittinen ajanjakso (1881 ——>)
Käytännössä käsittelimme otsikko 1:n eli TR:n synnyn ja hallinnan aiemmassa kirjoituksessa. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan otsikkoa 2 eli tekstitodisteiden kerääntymistä vuosina 1633-1830. Seuraavassa ja viimeisessä tekstissä sukelletaan sitten otsikkoon 3 eli moderniin kriittiseen ajanjaksoon vuodesta 1881 alkaen. Tekstin pääpointit löytyvät jälleen tekstin lopusta.
TEKSTITODISTEIDEN KERÄÄNTYMINEN VUOSINA 1633-1830
Tänä ajanjaksona nousi esiin monia eri henkilöitä, jotka kantoivat oman kortensa tärkeään tekstikriittiseen kekoon. Tarkoitukseni on nyt esitellä olennaisimmat tutkijat, joiden työn tuloksena TR:n asema saatiin lopulta horjutettua niin, että aika oli kypsä uudelle kriittiselle kreikankieliselle editiolle.
Brian Walton
Brian Walton (1600-1661) on tärkeä henkilö siinä mielessä, että hän alkoi systemaattisesti kerätä erilaisia lukutapoja eli tekstivariantteja eri käsikirjoitusten perusteella. Hän otti työkalukseen Stefanoksen vuoden 1550 3. edition ja hän alkoi kerätä sen alareunaan tekstivariantteja 400-luvulla syntyneen Codex Alexandrinuksen pohjalta (1655-57). Tämä tärkeä koodeksi oli saatu tutkijoiden käsiin vuonna 1627, kun Konstanstinopolin patriarkka Cyril Lucar oli lahjoittanut sen Kaarle 1:lle. Walton antoi sille symbolin "A", jota se edelleen kantaa. Waltonin työ oli merkittävää, koska se laittoi todella alulle varianttien keräämisen Textus Receptuksen päätekstiin.
John Fell
John Fell (1625-1686), joka toimi myöhemmin mm. Oxfordin piispana, editoi oman Uuden testamenttinsa käyttäen Elzeverin veljesten vuoden 1633 painosta. Fellin editio ilmestyi vuonna 1675 ja siinä ylitettiin jo 100 käsikirjoituksen määrä tekstivarianttien esittelyssä. Fellin aikana varianttien kerääminen ja analysoiminen oli siis toden teolla alkanut.
John Mill
John Mill (1645-1707) sai valmiiksi oman editionsa vuonna 1707, vain pari viikkoa ennen kuolemaansa 62-vuotiaana. Hänen editionsa perustui Stefanoksen vuoden 1550 editioon. Häneen viitataan yleensä miehenä, jonka teoksen apparaatissa varianttien määrä nousi 30 000:een, kun hän teki vertailevaa työtä kreikankielisten käsikirjoitusten, varhaisten käännösten ja kirkkoisien tekstien kanssa. Mill jopa kehitti joitain tekstikriittisiä sääntöjä, kuten sen, että kummallista/hankalaa lukutapaa tulee pitää ensisijaisesti alkuperäisenä lukutapana. Jotkut - kuten Eldon Epp (s. 428) - pitävätkin häntä modernin tekstikritiikin isänä. Textus Receptuksen asema alkoi tässä kohtaa vääjäämättä horjua. Mill oli todella oppinut ja hän oli hyvin perillä tekstien historiasta ja varianttien arvioimisesta, mutta ikävä kyllä hän ei uskaltanut lähteä julkaisemaan omaa itsenäistä editiota.
John Mill (1645-1707) sai valmiiksi oman editionsa vuonna 1707, vain pari viikkoa ennen kuolemaansa 62-vuotiaana. Hänen editionsa perustui Stefanoksen vuoden 1550 editioon. Häneen viitataan yleensä miehenä, jonka teoksen apparaatissa varianttien määrä nousi 30 000:een, kun hän teki vertailevaa työtä kreikankielisten käsikirjoitusten, varhaisten käännösten ja kirkkoisien tekstien kanssa. Mill jopa kehitti joitain tekstikriittisiä sääntöjä, kuten sen, että kummallista/hankalaa lukutapaa tulee pitää ensisijaisesti alkuperäisenä lukutapana. Jotkut - kuten Eldon Epp (s. 428) - pitävätkin häntä modernin tekstikritiikin isänä. Textus Receptuksen asema alkoi tässä kohtaa vääjäämättä horjua. Mill oli todella oppinut ja hän oli hyvin perillä tekstien historiasta ja varianttien arvioimisesta, mutta ikävä kyllä hän ei uskaltanut lähteä julkaisemaan omaa itsenäistä editiota.
Richard Bentley
Richard Bentleyn (1662-1742) aikana alkoi olla selvää, että Textus Receptus pitäisi korvata kokonaan uudempaan tutkimukseen perustuvalla editiolla. Hän kirjoitti vuoden 1720 teoksessaan julkaisevansa pian käsikirjoituksia 400-luvulta kirkkoisien tekstien lisäksi. Tätä hän ei kuitenkaan päässyt koskaan toteuttamaan.
Johann Albrecht Bengel & Bengelin sääntö
Saksalaisessa Johann Albrecht Bengelissä (1687-1752) me saavumme uuteen aikaan Uuden testamentin tekstikritiikissä. Hän ei pitänyt siitä, että Mill oli kerännyt kasaan jo 30 000 varianttia. Asia häiritsi häntä, joten hän halusi selvittää Uuden testamentin tekstihistoriaan liittyviä kysymyksiä tarkemmin. Hän keräsikin pöydälle useita editioita, käsikirjoituksia, ja varhaisia käännöksiä ja alkoi tutkia niitä tarkasti. Hän huomasi, että variantteja ei todellisuudessa ollut niin paljon, mutta tätäkin tärkeämpää on se, että hän huomasi, ettei yksikään niistä vaikuttanut ainoaankaan olennaiseen kristilliseen oppiin.
Vuonna 1725 Bengel julkaisi teoksen "Prodromus" ("Edelläkulkija"), jonka tarkoitus oli luoda pohjaa hänen tulevalle editiolleen. Itse kriittinen editio ilmestyi vuona 1734. (Hän teki editionsa pohjalta myös käännöksen, joka julkaistiin vuosi hänen kuolemansa jälkeen.) Esipuheessa hän mainitsee, että hän haluaa painottaa parempilaatuista kreikankielistä tekstiä käännöksen taustalla. Bengelin edition apparaatissa variantteja alettiin listaamaan asteikkokirjaimilla a-e, joissa a tarkoitti varmaa alkuperäistä lukutapaa ja e varmuudella hylättävää lukutapaa. Alkoi siis varianttien todennäköisyyksien listaaminen.
Jostain kumman syystä Bengel ei kuitenkaan seurannut metodologiaansa käytännössä ja hänen teoksensa ei juurikaan poikenneet Textus Receptuksesta. Bengel jättikin itsensä historiaan nimenomaan metodologiallaan, eikä niinkään editiollaan.
Richard Bentleyn (1662-1742) aikana alkoi olla selvää, että Textus Receptus pitäisi korvata kokonaan uudempaan tutkimukseen perustuvalla editiolla. Hän kirjoitti vuoden 1720 teoksessaan julkaisevansa pian käsikirjoituksia 400-luvulta kirkkoisien tekstien lisäksi. Tätä hän ei kuitenkaan päässyt koskaan toteuttamaan.
Johann Albrecht Bengel & Bengelin sääntö
Saksalaisessa Johann Albrecht Bengelissä (1687-1752) me saavumme uuteen aikaan Uuden testamentin tekstikritiikissä. Hän ei pitänyt siitä, että Mill oli kerännyt kasaan jo 30 000 varianttia. Asia häiritsi häntä, joten hän halusi selvittää Uuden testamentin tekstihistoriaan liittyviä kysymyksiä tarkemmin. Hän keräsikin pöydälle useita editioita, käsikirjoituksia, ja varhaisia käännöksiä ja alkoi tutkia niitä tarkasti. Hän huomasi, että variantteja ei todellisuudessa ollut niin paljon, mutta tätäkin tärkeämpää on se, että hän huomasi, ettei yksikään niistä vaikuttanut ainoaankaan olennaiseen kristilliseen oppiin.
Vuonna 1725 Bengel julkaisi teoksen "Prodromus" ("Edelläkulkija"), jonka tarkoitus oli luoda pohjaa hänen tulevalle editiolleen. Itse kriittinen editio ilmestyi vuona 1734. (Hän teki editionsa pohjalta myös käännöksen, joka julkaistiin vuosi hänen kuolemansa jälkeen.) Esipuheessa hän mainitsee, että hän haluaa painottaa parempilaatuista kreikankielistä tekstiä käännöksen taustalla. Bengelin edition apparaatissa variantteja alettiin listaamaan asteikkokirjaimilla a-e, joissa a tarkoitti varmaa alkuperäistä lukutapaa ja e varmuudella hylättävää lukutapaa. Alkoi siis varianttien todennäköisyyksien listaaminen.
Jostain kumman syystä Bengel ei kuitenkaan seurannut metodologiaansa käytännössä ja hänen teoksensa ei juurikaan poikenneet Textus Receptuksesta. Bengel jättikin itsensä historiaan nimenomaan metodologiallaan, eikä niinkään editiollaan.
Juuri Bengel painotti sitä äärimmäisen tärkeää tekstikriittistä periaatetta, jonka mukaan vaikeampaa lukutapaa on suosittava ja vanhempia käsikirjoituksia tulee painottaa nuorempien sijasta. Mutta erityisesti Bengel muistetaan säännöstä käsikirjoituksia ei voida laskea: ne täytyy punnita. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että oikeaa varianttia ei voi päättää laskemalla sitä tukevia käsikirjoituksia, vaan meidän tulee ottaa huomioon käsikirjoitusten ikä, laatu ja riippuvussuhde muista käsikirjoituksista. Tämä on ehkä olennaisin tekstikriittinen sääntö, joka on edelleen olemassa. Harold Greenlee (s. 67) pitääkin Bengeliä modernin tekstikritiikin isänä.
 |
| Bengelin sääntö on edelleen yksi tekstikritiikin tärkeimpiä periaatteita: käsikirjoituksia ei voi laskea, ne täytyy punnita. |
Johann Jakob Griesbach
Seuraava merkittävä etappi saavutetaan J. J. Griesbachissa (1745-1812), joka toimi Uuden testamentin professorina Jenan yliopistossa vuodesta 1775 kuolemaansa saakka. Griesbach on todella yksi niistä, joiden merkitystä Uuden testamentin tekstikritiikille ei voida liioitella. Tämä saksalainen tutkija matkusti paljon, Englantiin, Ranskaan ja Hollantiin keräten käsikirjoituksia ja hän kiinnitti erityistä huomiota kirkkoisien todistukseen sekä varhaisiin käännöksiin. Erityisesti hän kehitti tekstikriittisiä pelisääntöjä. Hän mm. ehdotti, että lyhyempää lukutapaa tulee suosia pitkän lukutavan sijaan, koska kopioitsijat todennäköisemmin lisäävät kuin poistavat tekstiä.
Koska tähän asti kaikki on ollut pitkälti teoriaa, haluan nostaa esiin yhden konreettisen esimerkin, joka osoittaa mitä tarkoitetaan lyhyemmän lukutavan suosimisella. Esimerkki tulee Luukkaan evankeliumin 11 luvusta, jossa Jeesus opettaa Isä meidän -rukouksen. Annan rukouksen ensin modernista käännöksestä (1992) ja sen jälkeen King James -käännöksestä, joka siis perustuu TR:n tekstiin:
Jeesus sanoi heille: »Kun rukoilette, sanokaa näin: – Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Anna meille päivästä päivään jokapäiväinen leipämme. Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen.» (Luuk. 11:2-4, 1992-käännös)And he said unto them, When ye pray, say, Our Father which art in heaven, Hallowed be thy name. Thy kingdom come. Thy will be done, as in heaven, so in earth. Give us day by day our daily bread. And forgive us our sins; for we also forgive every one that is indebted to us. And lead us not into temptation; but deliver us from evil. (Luuk. 11:2-4, KJV=TR)
Kun vertaamme kahta tekstiä keskenään, huomaamme KJV:n käännöksen pidemmäksi. Rukouksessa on kolme muutosta (alleviivattu). (1) Isän jälkeen tulee lause "joka olet taivaissa". (2) Tulkoon valtakuntasi -pyyntöä seuraa lause "tapahtukoon tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa". (3) Äläkä saata meitä kiusaukseen -lausetta jatkaa lause "vaan päästä meidät pahasta".
Kumpi versio on alkuperäinen, lyhyt vai pitkä? Griesbachin mukaan meidän tulee suosia lyhyempää lukutapaa, koska on paljon todennäköisempää, että kopioitsijat ovat lisänneet tekstiä ja näin varsinkin tässä tapauksessa, koska rukous esiintyy pidemmässä muodossa Matteuksen evankeliumissa (6:9-13) ja rukoukset on haluttu harmonisoida. Griesbachilla oli pääsy varhaisten kirkkoisien ja joiden varhaisten käännösten lukutapoihin ja hän tiesi, että lyhyttä lukutapaa tulee suosia. Myöhemmät tekstilöydöt vahvistivat hänen tuomionsa oikeaksi, koska rukous esiintyy lyhyessä muodossa varhaisissa teksteissä kuten codex Vaticanuksessa ja papyrus 75:ssa. (Jakeista Metzger 1994, 130-32.)
Griesbach tulee kuitenkin muistaa erityisesti siitä, että hän oli henkilö, joka vahvisti oppi-isänsä Johann Salomo Semlerin tutkimuksen tekstisuvuista ja hän jakoi kreikankieliset käsikirjoitukset kolmeen perheeseen/tekstisukuun tavalla, joka on ollut käytössä aina viime hetkiin saakka. (Tässäkin asiassa on nyttemmin tullut hieman ongelmia, mutta me emme mene nyt siihen.) Nämä kolme ryhmää ovat alexandrialainen, läntinen ja bysanttilainen. Nämä tekstisuvut loistavat kaikissa aiheen perusoppaissa ja niiden sisältöä esitellään niissä tarkemmin. Nyttemmin sana "läntinen" on saanut heittomerkit ympärilleen, koska kaikki sitä tukevat käsikirjoitukset eivät ole syntyneet lännessä. Alexandrialainen perhe on tutkimuksen konsensuksen suosiossa (mm. Sinaiticus, Vaticanus ja monet papyrukset).
Griesbach julkaisi kolme kreikankielistä editiota vuosien 1774-1806 välillä. Toisin kuin Bengel, Griesbach laittoi sääntönsä oikeasti käytäntöön. Hän oli ensimmäinen saksalainen tutkija, joka kylmästi syrjäytti TR:n oman tutkimuksensa perusteella. Ongelma oli kuitenkin edelleen se, että hänen pohjatekstinsä toimi tästä huolimatta TR, vaikka hän poikkesikin siitä melko paljon.
Historia antoi odottaa itseään vielä noin 50 vuotta ennenkuin TR saatiin pois kriittisestä tutkimuksesta. Carl Lachmannin tuli astua näyttämölle.
Carl Lachmann ampuu ylämummoon
Saksalainen Carl Lachmann (1793-1851) ei ollut lähtökohtaisesti teologi, vaan klassisten teosten asiantuntija, joka toimi klassisen filologian professorina Berliinin yliopistossa. Tämä oli varmasti suurin syy sille, että hän ei millään tavalla osannut aavistanut tulevaa myrskyä, kun hän meni työntämään päänsä ampiaispesään julkaistessaan kreikankielisen Uuden testamentin edition, jossa TR ei enää toiminut pohjatekstinä. Lachmann oli siten ensimmäinen tutkija, joka pyrki muodostamaan UT:n tekstin puhtaasti tieteellistä metodia hyväksikäyttäen. [1]
Käsissään Lachmannilla oli parhaimmillaan muutamia majuskuleita 400-luvulta, muutamia vanhoja latinankielisiä käsikirjoituksia ja kirkkoisien kommentteja (Origenes, Irenaeus, Kyprianos). Minuskuleja hän ei käyttänyt laisinkaan. Lachmannin tavoite oli kuitenkin vaatimattomampi kuin "alkuperäisen tekstin" palauttaminen. Hän tiesi, että hän kykenee osoittamaan millainen teksti oli 300-luvulla, mutta todistusaineisto ei riittänyt tätä pidemmälle kauemmas historiaan. Lachmann muodosti siis lyhyesti sanottuna olennaisen kivijalan modernille tutkimukselle.
Hänen editionsa oli lopulta tulosta viiden vuoden mittaisesta tutkimuksesta ja se julkaistiin vuonna 1831. Westcott & Hort kirjoittivat kuuluisassa editiossaan noin viisikymmentä vuotta myöhemmin:
 |
| Griesbach jakoi käsikirjoitukset kolmeen tekstisukuun: aleksandrialaiseen, läntiseen ja bysanttilaiseen. (Kuva Wegner 2006, 213.) |
Griesbach julkaisi kolme kreikankielistä editiota vuosien 1774-1806 välillä. Toisin kuin Bengel, Griesbach laittoi sääntönsä oikeasti käytäntöön. Hän oli ensimmäinen saksalainen tutkija, joka kylmästi syrjäytti TR:n oman tutkimuksensa perusteella. Ongelma oli kuitenkin edelleen se, että hänen pohjatekstinsä toimi tästä huolimatta TR, vaikka hän poikkesikin siitä melko paljon.
Historia antoi odottaa itseään vielä noin 50 vuotta ennenkuin TR saatiin pois kriittisestä tutkimuksesta. Carl Lachmannin tuli astua näyttämölle.
Carl Lachmann ampuu ylämummoon
Saksalainen Carl Lachmann (1793-1851) ei ollut lähtökohtaisesti teologi, vaan klassisten teosten asiantuntija, joka toimi klassisen filologian professorina Berliinin yliopistossa. Tämä oli varmasti suurin syy sille, että hän ei millään tavalla osannut aavistanut tulevaa myrskyä, kun hän meni työntämään päänsä ampiaispesään julkaistessaan kreikankielisen Uuden testamentin edition, jossa TR ei enää toiminut pohjatekstinä. Lachmann oli siten ensimmäinen tutkija, joka pyrki muodostamaan UT:n tekstin puhtaasti tieteellistä metodia hyväksikäyttäen. [1]
--> Tieteellinen metodi tarkoittaa siis yksinkertaistettuna sitä, että Lachmann tutki eri käsikirjoituksissa olevia variantteja ja yritti päästä selville alkuperäisestä lukutavasta tekstikriittisillä säännöillä. Hän sovelsi tekstin selvittämiseen samoja metodeja kuin mitä hän oli käyttänyt klassisten tekstien selvittämisessä jo kauan. Hän siis lähti puhtaalta pöydältä ilman TR:n tekstiä.
Käsissään Lachmannilla oli parhaimmillaan muutamia majuskuleita 400-luvulta, muutamia vanhoja latinankielisiä käsikirjoituksia ja kirkkoisien kommentteja (Origenes, Irenaeus, Kyprianos). Minuskuleja hän ei käyttänyt laisinkaan. Lachmannin tavoite oli kuitenkin vaatimattomampi kuin "alkuperäisen tekstin" palauttaminen. Hän tiesi, että hän kykenee osoittamaan millainen teksti oli 300-luvulla, mutta todistusaineisto ei riittänyt tätä pidemmälle kauemmas historiaan. Lachmann muodosti siis lyhyesti sanottuna olennaisen kivijalan modernille tutkimukselle.
Hänen editionsa oli lopulta tulosta viiden vuoden mittaisesta tutkimuksesta ja se julkaistiin vuonna 1831. Westcott & Hort kirjoittivat kuuluisassa editiossaan noin viisikymmentä vuotta myöhemmin:
Uusi aikakausi alkoi vuonna 1831, kun ensimmäisen kerran koskaan teksti palautettiin suoraan vanhoista dokumenteista ilman modernien editioiden käyttöä ja kun tieteellisiä metodeita sovellettiin systemaattisesti sattumanvaraisten valintojen sijaan erottamaan erilaisia lukutapoja. (2012/1882, 13)Viittaus on siis Lachmannin editioon. Kuten lainaus osoittaa, Erasmuksen editio ei suoranaisesti perustunut tekstikriittiselle työlle, vaan käytännössä pitkän tikun vetämiseen käsikirjoitusten kanssa. Erasmus oli käyttänyt käsikirjoituksia, joita sattui olla tarjolla, eikä kunnollista tekstikritiikkiä oikeastaan tehty.
Ikävä kyllä Lachmann ei millään tavoin selvitellyt lähteitään ja menetelmiään ja siitä aiheutui paljon ongelmia. Vuosina 1842-1850 hän kuitenkin julkaisi toisen edition, joka oli tällä kertaa varustettu pitkällä ja asiantuntevalla selityksellä tutkimuksen lähtökohdista. Tällä tavalla Lachmann sai vaiennettua yleisön kritiikin ja editio nousi nopeasti ihmisten suosioon. Lachmannin suurin ongelma oli se, että hän hylkäsi näkemyksen kolmesta eri tekstisuvusta, eikä täten käyttänyt kerättyä tietoa täydellisesti hyväkseen.
Viitteet
1. Periaatteessa matemaatikko-teologi Edward Wells oli ensimmäinen tutkija, joka ensimmäistä kertaa todella julkaisi kreikankielisen edition, joka ei ollut Textus Receptus. Tämä tapahtui kymmenessä osassa vuosien 1709-1719 välisenä aikana. Hänen työnsä jäi kuitenkin niin vaisuksi, että se ei juuri kiinnittänyt huomiota. Käytännössä siis TR sai vielä vähän elonaikaa ennen Carl Lachmannin saapumista noin 130 vuotta myöhemmin.
2. Leon Vaganay kirjoitti vuoden 1937 tekstikritiikkiteoksessaan, että "Textus Receptus "on vihdoin kuollut, ja me toivomme että se pysyy kuolleena (sit. Holmes, s. 13). Näin ollen tässä ja aiemmin käyttämäni vertauskuva haudassaolemisesta on ollut esillä tutkimuksessa jo kauan - se ei (ikävä kyllä) ole minun keksintöni.
* KIRJALLISUUS MAINITAAN SEURAAVASSA TEKSTISSÄ
Constantin von Tischendorf uhraa elämänsä
Saksalainen protestantti-teologi Tischendorf (1815-1874) on jättänyt nimensä historiaan yhtenä suurimpana Uuden testamentin tekstikritiikin sankarina. Koska olen jo kirjoittanut hänestä kokonaisen tekstin, en ala tässä toistamaan liikaa hänen saavutuksiaan: suosittelen vain lukijaa lukemaan esittelyni hänen saavutuksistaan. Mainittakoon kuitenkin, että Tischendorf löysi useita tärkeitä käsikirjoituksia (18 kpl majuskeleita ja 6 kpl minuskelia) ja olennaisin näistä oli Codex Sinaiticus. Hän sanoi suoraan toisessa editiossaan, että TR on lähtökohtaisesti hylättävä ja painopiste tulee olla vanhimmissa käsikirjoituksissa. Hänen kahdeksatta kreikankielistä editiotaan (1869-1872) voidaan pitää ensimmäisenä todella kriittisenä UT:n editiona, koska se sisälsi massiivisen apparaatin vaihtoehtoisista lukutavoista. Teos etsii edelleen vertaansa.
Tischendorfin editio ei kuitenkaan pysynyt laajassa käytössä kovin kauaa, koska nyt esiin nousi kaksi jättiläistä, jotka naulasivat TR:n arkunkannen kiinni - lopullisesti. Esittelen heidät seuraavassa tekstissä, koska olemme sitten siirtyneet moderniin kriittiseen ajanjaksoon.
Tekstikriitikko Bruce Metzger tiivistää aiheemme tähän saakka:
Aika lailla kaikki Tekstikriitikot (siis isolla T:llä) ovat edelleen sitä mieltä, että TR on edelleen haudattuna. [2] On kuitenkin sanottava, että viime vuosikymmeninä on ollut kasvava joukko kavereita, jotka eivät ole tulleet haudalla pelkästään kukkakimppu kädessään, vaan kaivamaan (heidän mukaan) elossa olevan vainajan ylös kuopasta ja nostamaan sen keskustelun keskipisteeseen. Olen aiemmassa tekstissäni pyrkinyt osoittamaan pitkästi ja hartaasti miksi tällainen peliliike on suuri virhe.
Tekstikriitikko Bruce Metzger tiivistää aiheemme tähän saakka:
1800-luvun puoliväliin mennessä kreikankielisten tekstin tutkimus oli osoittanut täysin selvästi, että King James -käännös perustui käsikirjoituksiin, joissa oli kulminoitunut yli vuosituhannen aikainen kopiointivirhehistoria. (2011, luku 6.)
Aika lailla kaikki Tekstikriitikot (siis isolla T:llä) ovat edelleen sitä mieltä, että TR on edelleen haudattuna. [2] On kuitenkin sanottava, että viime vuosikymmeninä on ollut kasvava joukko kavereita, jotka eivät ole tulleet haudalla pelkästään kukkakimppu kädessään, vaan kaivamaan (heidän mukaan) elossa olevan vainajan ylös kuopasta ja nostamaan sen keskustelun keskipisteeseen. Olen aiemmassa tekstissäni pyrkinyt osoittamaan pitkästi ja hartaasti miksi tällainen peliliike on suuri virhe.
Anyway, nyt olemme enää yhden tekstin päässä lopetuksesta.
POINTIT:
- Brian Walton laittoi alkuun varianttien keräämisen TR:n päätekstiin codex Alexandrinuksen pohjalta.
- John Fellin editiossa oli käytössä jo yli 100 käsikirjoituksen tuomat tekstivariantit.
- John Mill keräsi edelleen tekstivariantteja ja kehitti uusi tekstikriittisiä sääntöjä, kuten "vaikeampi lukutapa on todennäköisemmin oikea".
- Bengelin sääntö: käsikirjoituksia ei voida laskea: ne täytyy punnita.
- Griesbachin mukaan lyhempää lukutapaa tulee suosia pitkän lukutavan sijaan. Hän myös jakoi käsikirjoitukset kolmeen tekstiperheeseen.
- Carl Lachmann julkaisi vuosina 1831 ensimmäisenä kriittisen kreikankielisen edition, eikä rakentanut työtään TR:n varaan.
- Constantin von Tischendorf löysi monia tärkeitä käsikirjoituksia ja kasasi tärkeän kriittisen kreikankielisen edition, jossa oli massiivinen apparaatti.
Viitteet
1. Periaatteessa matemaatikko-teologi Edward Wells oli ensimmäinen tutkija, joka ensimmäistä kertaa todella julkaisi kreikankielisen edition, joka ei ollut Textus Receptus. Tämä tapahtui kymmenessä osassa vuosien 1709-1719 välisenä aikana. Hänen työnsä jäi kuitenkin niin vaisuksi, että se ei juuri kiinnittänyt huomiota. Käytännössä siis TR sai vielä vähän elonaikaa ennen Carl Lachmannin saapumista noin 130 vuotta myöhemmin.
2. Leon Vaganay kirjoitti vuoden 1937 tekstikritiikkiteoksessaan, että "Textus Receptus "on vihdoin kuollut, ja me toivomme että se pysyy kuolleena (sit. Holmes, s. 13). Näin ollen tässä ja aiemmin käyttämäni vertauskuva haudassaolemisesta on ollut esillä tutkimuksessa jo kauan - se ei (ikävä kyllä) ole minun keksintöni.
* KIRJALLISUUS MAINITAAN SEURAAVASSA TEKSTISSÄ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti