Papyrus 52

Papyruksien ihmeellinen maailma

Uuden testamentin tekstikriittisessä tutkimuksessa on 1900-luvulla eletty kulta-aikoja. Näin erityisesti siitä syystä, että vuosien 1930-1980 välisenä aikana vanhoja papyruksia on löydetty enemmän kuin koskaan ennen. Ennen 1900-lukua vanhoja papyruksia ei juurikaan tunnettu. Tästä kertoo se, että vuonna 1890 James Rendel Harris sai kunnian olla ensimmäinen, joka julkaisi Uuden testamentin papyruksen. Kyseessä oli P1. 

Alan kirjallisuudessa papyrukset merkitään P-kirjaimella ja numerolla. P-kirjain on lyhennys papyruksesta ja numero määrittyy julkaisujärjestyksen mukaan.  Tietojeni mukaan tällä hetkellä papyruksia on julkaistu 131 kpl. Tässä tekstissä luodaan pikakatsaus papyruksista ehkä tunnetuimpaan, P52:een. 

Maailman vanhin tunnettu Uuden testamentin kreikankielinen tekstikatkelma

Vuonna 1920 Bernard P. Grenfell sai Egyptissä ollessaan käsiinsä läjän papyruskäsikirjoituksia. Kasan joukossa oli yksi pankkikortin kokoinen palanen, joka jäi syystä tai toisesta pitkäksi aikaa vaille huomiota. Vasta vuonna 1934 sen merkitys huomattiin, kun Colin Roberts pääsi tutkimaan sitä tarkemmin. Roberts oli lukenut Raamattunsa ja siksi hän huomasi, että palanenhan sisältää jakeita Johanneksen evankeliumista! 

Tarkemmin sanottuna papyrus sisältää otteita Jeesuksen ja Pilatuksen välisestä keskustelusta eli jakeet 18:31-33 ja 18:37-38. Roberts ajoitti papyruksen toisen vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle. Monet muut tutkijat ovat vahvistaneet varhaisen ajoituksen (mm. Sir Frederic Kenyon, W. Schulbart, Sir Harold Bell, Adolf Deissmann, Ulrich Wilken, W. H. P. Hatch, Eldon Epp…). Papyrus on siis peräisin noin vuodelta 125 jKr. 

Papyrusta säilytetään melko turvallisen näköisen lasin takana John Rylands -kirjastossa Manchesterissa. 

(Kuva ladattu osoitteessa: https://en.wikipedia.org/wiki/Rylands_Library_Papyrus_P52)

Mitä voimme päätellä?

Kuten olettaa saattaa, papyruspalanen on saanut osakseen monenlaista huomiota ja tutkimusta. Koska olemme nyt keskenämme näin Matti Meikäläisten kanssa, niin neljä perushuomiota tästä papyruksesta riittänee.

1. Löytö osoittaa ensinnäkin sen, että me voimme konkreettisesti odottaa tekstilöytöjä aina Uuden testamentin kirjoitusajan läheisyydestä. Kuten eräs tutkija aikoinaan kieli poskella totesi, Johanneksen evankeliumin tekstin muste tuskin oli ehtinyt kuivua, kun se jo kopioitiin P52:een! 
2. P52 sisältää tekstiä molemmilla puolilla. Se on siis ollut osa koodeksia eli kirjaa. Tämä on yksi konkreettinen fakta siitä miten nopeasti kristityt jättivät kääröt taakseen ja siirtyivät kirjojen maailmaan. 
3. Vuonna 1844 Uuden testamentin tutkija F. C. Bauer totesi, että Johanneksen evankeliumi ei ole kirjoitettu ennen vuotta 160. Syyt tähän päätelmään olivat moninaiset, eikä niitä ole tarpeen avata tässä tarkemmin. P52:n ajoittaminen kuitenkin osoitti tämän väitteen vääräksi. Täytyyhän alkuperäisen tekstin olla olemassa ennen siitä tehtyä kopiota! Näin ollen joissain tapauksissa uudet tekstilöydöt romuttavat vallalla olevia teorioita tai ovat ainakin yhtenä osana ketjua, jossa uutta lähestymistapaa kaivataan. Nykyään Johanneksen evankeliumi ajoitetaan yleisesti noin vuoden 90 paikkeille. 
4. Papyrus on melkoisella varmuudella peräisin joko Al-Fayyumista tai Oksyrkhynkhoksesta, keski-Egyptistä. Tämä osoittaa ainakin kaksi asiaa. (A) Egyptissä on ollut aktiivista kristillistä liikehdintä jo 100-luvun alussa. (B) Uuden testamentin dokumentit kulkivat melko nopeasti paikasta A paikkaan B. Näin varsikin siinä tapauksessa jos Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu alun perin Efesoon, kuten varhainen traditio kertoo. 

Ensi viikon teksti uhrataan vielä papyruksien käsittelyyn. Huomaamme, että poikkeuksiakin on olemassa. Joissain tapauksissa vanhat papyrukset nimittäin sisältävät Uuden testamentin tekstiä käsittämättömän suuria määriä.